Salaatinlehtiä, tilliä ja persiljaa rv 32+3

Tuntuu, että kaikenlaiset himot on palannut tauon jälkeen takaisin. Kurkun, persiljan, tillin ja ihan tavallisten salaatinlehtien syönti saa mussa euforisia tiloja aikaan. Mutta kai se on raudanpuute tai jotain. Oon vähäsen laiminlyönyt noiden rautatablettien syöntiä :/ Samoin bensan ja kaikkien liuottimien :) tuoksu on ihana! Lisäksi näin lähes absolutistina olen huomannut, että kiinnostukseni alkoholiin on kasvanut :D Mitä ihmettä!

Tuntuu jo siltä, että oon lähes loppusuoralla. No, 53 päivää laskettuun aikaan. Urho Kaleva Kekkosen synttäreihin. Mulla ois alkanut ens maanantaina ripari, mutta sain nyt sairaslomaa äitiyslomaan asti. Käytännössä kuitenkin aion tehdä töitä, kunhan saan vaan sen vapauden olla pois leiriltä. Tuleehan tästä lusmu olo, mutta tiiän, että en jaksaisi. Se olisi ollut siis 9 päivää puolikuolleena. Ja nyt tuntuu, että pelkkä Sirpana oleminen alkaa jo olla ihan tarpeeksi. Nytkin oon ihan kauhuissani huomisista häistä ja sunnuntaisista kahdesta kasteesta. Ne tulevat olemaan nöyryytystä, kun hikoilen kuin sika eikä henki kulje.Mutta minkäs teet.

Kyllä tämä äitiyteen laskeutuminen on nöyrryttänyt ihan huimasti. Tuntuu, että ruumis on ihan vieras minulle. Ja että en kykene kontrolloimaan sitä, miksi se on muuttunut ja muuttuu.  Kun nauraa ku hullu ja samalla pierasee, niin aika nöyrä olo tulee. Tai kun yhtäkkiä itkee silmät päästään siitä, että sanoin äitille, että se käyttää sanaa rikkiön. Ja jää sitä miettimään ja itkeä vollottaa aivan silmät turvonneiksi. Tämä on outo outo ruumis ja olen siinä nyt kuitenkin kiinni. Toisaalta kun tässä itku silmissä taannoin ajalin autolla ja kuuntelin Tori Amosta, niin tuli niin kovin lähelle se opiskeluvuosista tuttu epätoivo ja kaiho ja itsesääli. Että se oli nostalgisuudessaan lähes nautinnollista. Mutta paluuta noihin opiskeluvuosien epävarmuuteen kuvaa myös se, että kaikki viimeisetkin rippeet siitä, että voisi kuvitella olevansa edes piirun verran siedettävän oloinen ja näköinen on lakaistu menemään. Painan melkein 70 kiloa ja oon selluliitin ja turvotuksen ja ison nenän ja paksujen jalkojen orja. Mutta täytyy aatella, että vauva on palkkio tästä. Kumpa se vauva olisi vain terve ja suloinen ja ihana ja hurmaava ja helppo. Ja kumpa vaan synnytys ei tappaisi mua, eikä edes lähelle tappais. Ja kumpa en sitten aivan masennu, kun se vauva on tullut.

Jumala on ainoo, kenen puoleen voin kääntyä näissä peloissa. Se on ainoo, joka tietää nyt, mitä tuleman pitää. Aattelen, että on onni, että mulla on tää uskoaspekti , mihin tarrautua. Kun jos ei olisi sitäkään, niin tuo synnytyshän olisi ihan hullun pelottavaa. Nyt ainakin voin rukoilla apua ja luottaa, että kun Jumala on tähän mennessä mua auttanut ja pitänyt niin hyvää huolta, niin varmasti se tekee sen tän vauvaepisodinkin kanssa. Tai en tiiä voiko puhua episodista, jos tästä alkaa mun loppuelämä....Mut joo, joskus vaan rukoilin, että kumpa ei se synnytys ois aivan kamalaa ja aukasin Raamatun ihan sattumanvaraisesti ja sieltä tuli tyyliin kohta, että kivulla on sinun tulee lapsesi synnyttämän: :) Niin, että ehkä siitä kivusta ei tyystin välty. Pelkään vaan hirveästi sitä, että se muuttuu aivan sietämättömäksi ja joutuu elämään sekunti kerrallaan elämäänsä. Ihan jossain ääritilassa, jossain hengissäolemisen ja kuoleman rajamailla. Sillä joskus oon kokenut sellasta aivan sietämätöntä kipua ja ajatellut, että kipu voi varmaan viedä tajun, ehkä jopa tappaa.

Toisaalta jossain elokuvassa, oiskos ollut Mr. Nobody, pikkuvauvat tepasteli siellä Taivaan Isän huomassa (tai yksisarvisten, en nyt niin tarkalleen muista) , ennen syntymistään. Niin, että ehkä se ei oo kovin kaukaa haettua, että äidin täytyy pienokaistaan tänne saattaessaan käydä jossain melkeinpä manan mailla. Hakemassa se vauva sieltä, mihin sitten myös palaa ne, jotka täältä maailmasta nukkuvat pois. :) No, toivottavasti synnytys on kuitenkin jotenkin maanläheisempi ja arkisempi juttu kuin mitä tässä nyt maalailen. Ainakin kaikkialla puhutaan voimaantumisesta.. Vaikka en taida jaksaa oikein näitä new age -höpinöitä, vaikka uskonkin, että jos synnytyksestä selviän, voin aatella selviäväni mistä vain.

Mutta joo. Tykkään yhä enemmän ajatuksesta, että meille tulee pieni tyttö. Joskus kun oon nyt nähnyt pienen poikavauvan, oon jopa aatellut, että hip hei, meillepä tulee tyttö! Kukapa nyt poikaa haluaisi :) Näin ne ajatukset muuttuu...

Tänään silittelin noita pestyjä vauvan vaatteita ja aika sulosta se oli. Ihanaa, jos vaan voisi jo heittäytyä täysillä tuohon vauvailuun. Me ollaan oltu niin hitaita kaikessa valmisteluissa. Siinä missä ihmisillä ja jopa oppaissa kaiken pitää olla valmiina kun 7. raskauskuukausi alkaa, meillä todennäköisesti ei ole vauvalle edes sitä turvakaukaloa, kun lähdetään synnyttämään. Ei ole myöskään mitään hoitopöytää, vaunuja, sänkyä, puhumattakaan mistään itkuhälyttimistä tai leluista jne jne. En tiedä, miten ihmiset ehtii tehdä jopa jonkun huoneen vauvalle ja toisaalta onhan se aika turhaa työtä, kun se vauva kuitenkin nukkuu siellä missä äiti ja isäkin. Varmaankin meillä se vauvis nukkuu siinä äitiyspakkauksen lootassa siihen asti, kunnes tulee sieltä itse ulos. Kivat vanhemmat meidän prinsenssa saa.:) Mutta kello on jo yli puol yhdeksän illalla , joten kai mun on aika mennä nukkumaan ja soittamaan Mikolle iltapuhelu, ettei nyt aivan ranttaliksi tämä elämä mene.