Synnytyskertomus melko yksityiskohtaisesti selitettynä. (varaa aikaa ja ehkä ruokaakin)

Meillä on tyttö! Laitoin vauvan ulos nukkumaan, ja nyt varasin aikaa, että voin kirjoittaa tämän synnytyskertomuksen oikein pitkän kaavan mukaan, nyt kun synnytyksestä ei ole vielä kulunut kuin vajaa viikko ja toisaalta se ei tunnu niin pelottavan läheiseltä kuin muutama päivä sitten.

Ajattelisin, että kaikki alkoi viime keskiviikkona. Olin jo perjantaista asti pelännyt (nyt oikein kunnolla!) että lapsivettä lirahtelee. Yöllä sitten vessassa käydessä siihen pytyn reunalle oli tipahtanut vaaleanpunaista nestettä ja epäilin sen olevan lapsivettä. Aamulla kävin aamupissalla ja paperiin tuli vanhan veren väristä ainetta ( joo-o, kerron näköjään kaiken! :)) ja ajattelin, että ahaa, tämä on sitä limatulppaa. Jota kyllä oli tullut varmaankin eri sävyisenä jo aiemminkin.

Soitin Hämeenlinnaan, synnytyssairaalaamme ja kerroin verisestä limasta ja mahdollisesta lapsivedestä. Nainen kuulosti sangen väsyneeltä ja naurahti tylysti, kun kysyin, että onko tuo verinen vuoto vaarallista. Eipä tietenkään. Mutta kun mainitsin mahdollisen lapsiveden, niin johan pyysivät tulemaan. Suihkussa ollessani jännitti kovasti, mitä päivä toisikaan tullessaan. Olin ehkä ensi kertaa sitä mieltä, että tässä sitä nyt mennään: saamaan vauvaa.

Mikko suostui kuskaamaan mut ennen ekaa koulupäiväänsä sitten sinne H-linnaan ja mut laitettiin heti käyrille, tehtiin alatutkimus, otettiin näyte mahdollisesta lapsivedestä, otettiin pissanäyte ja verenpaine . Supistuksia ei näkynyt käyrillä ja lapsivesitesti näytti negatiivista. Niinpä sain lähetteen köpötellä takaisin kotiin. Iskä ja äiti tulivat hakemaan mut Hämeenlinnasta asti, koska ajattelin, että en jaksa pitkää päivää viettää yksin Toijalassa. Niinpä suuntasin Karhelle. Vietin Karhella päivää, en ees muista miten. Ihan normaali päivä. Taisin käydä saunassa ja hengailla. Menin aikaisin sänkyyn lueskelemaan kirjaa. Kuitenkin supistuksia alkoi tulemaan. Niin sanottuja kipeitä supistuksia. Kävin pari kertaa kakkoshädällä onnistuneesta ja taisin käydä lukemattomia kertoja onnistumatta. :)Aloin kellottamaan supistuksia ja kävin istuskelemaan keittiön pöydän ääreen. Jännitystä oli ilmassa. Ihan kuin joissain vaalivalvojaisissa, joissa ollaan jonku suuren uuden kyynyksellä ja odotellaan tuloksia saapuvaksi. Kirjasin supistusten aikoja ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että ehkä on paras siirtyäkin vielä samana iltana Toijalaan. Ettei sitten tule liian kiire.

Joskus kymmenen jälkeen illalla, isä ja äiti lähti kuskaamaan mua takaisin Toijalaan. Supistukset tulivat alle 10 minuutin välein, mutta olivat aika kestettäviä. Suorastaan helppoja monet. Kaikki eivät edes ihan tuntuneet kipeälle. Yhdentoista jälkeen olin Toijalassa. Mikko istui telkkarin ääressä katsomassa Docventuresta, elämänsä suolaa ja minä hengailin makuuhuoneessa ja suihkussa supistusteni kanssa. Kun ne olivat kestäneet yhteensä noin 3, 5 h ja Mikon ilta oli Rikun ja Tunnan kanssa ohi puoli yhdeltä, soitin Hämeenlinnaan ja kysyin, kuinka kauan täytyy kotona jaksaa olla. Kauaa en jaksanut olla ja pian jo lähdettiin.

Hämeenlinnassa meidät vastaanotti serkkuni oloinen Essi (nimi selvisi myöhemmin) kätilö. Oikein kivanoloinen hän oli. Hän tarkisti, että olin optimistisesti kahdelle sormelle auki. Mut laitettiin taas käyrille, otettiin verenpainetta jne. Vaikka sellaisen vajaa puoli tuntia siinä olin mitattavana, ei sen aikana tullut kuitenkaan kuin kaksi isompaa supistusta. Silti meidät passitettiin tarkkailuhuoneeseen. Sain sairaalavaatteet ja kunnon piikin kipulääkettä. Voi pojat se teki gutaa! Menin ihan höyryihin, jossa se jatkuva kakantunne (eli paineentunne, joka siis oli kaikkein viheliäin oireeni !)  helpotti. Kömmittiin sitten Mikon kanssa nukkumaan. Mikko kävi muutamaan otteeseen lämmittämässä geelipussia, jonka lämpö tuntui selässä ihanalle. Kaikin puolin (supistuksia lukuunottamatta) tuntui kuin oltaisiin oltu hotellissa. Oli oma vessa, kauniit verhot ja parisänky, telkkari ja juotavaa.

Yöllä ihmettelin, että en oikein tuntenut kuin pari kertaa kunnon supistuksen. Mutta ajattelin vaan, että pojat tää on hyvää ainetta tää lääke! Ikävä yksityiskohta oli kuitenkin se, että ylösnoustessa se aiheutti pahoinvointia. Kaikki kulminoitui siihen, että vessassa yhtäkkiä aloin voimaan pahoin. Oksennus lensi tavalla, jota en aiemmin ollut kokenut. Sitä meni siis paljon muuallekin kuin pönttöön, jonne sihtasin. Samaa aikaa koin ensi kertaa viimeisenä 25 vuotena sen, että pissasin "housuun". Onni onnettomuudessa oli, että housuni olivat maassa, olin ne siihen riisunut. Eli oikeammin ehkä "laskin alleni" . Mutta melkoinen oli olo, kun Mikko sitten aukaisi yhtäkkiä vessanoven ja minä seisoin siinä pissalammikossani, jossa keskellä on läjä verta ja oksennusta on joka puolella. Nöyryyttäviä hetkiä. Mutta kai koin, että  tätä se synnytys on. Jotenkin kaikki  riisutaan...Mutta olo parani! Ja aamun sarastaessa minulle tarjoiltiin aamupalaa, jugurttia ja leipää. Mikkokin sai hyvät (ja paremman näköiset) voileivät ja kahvia. Aamulla minut tutkittiin, että olin löysästi kahdelle sormelle auki, eli synnytys ei ollut yöstä juuri edennyt.

Sitten nukuttiin vielä, mutta supistuksia ei kuulunut. Puoli kahdentoista aikaan söin lounasta ja meidät melkein jo silloin heitettiin ulos. Ystävällinen vanhempi kätilö kuitenkin ehdotti, että josko kävisimme kävelyllä nostattamassa supistuksia. Itselläni olo oli ristiriitainen supistusten hankkimisen suhteen. En sitten yhtään tykännyt niitten tunteesta. Itselläni se oli leviävää polttoa vatsassa ja alaselässä sekä se hirvein, kakantunne! Ilman sitä tarvetta mennä kakalle, olisin kestänyt kivut mennen tullen. Se olisi ollut sellaista "puhdasta" kipua, jota olisi tarvinnut vain pyrkiä sietämään. Tämä paineentunne teki siitä tuskaista, koska koko ajan oli olo, että pitäisi kivun sietämisen lisäksi mennä vessaan. Pitäisi istua supistuksen ajan pöntöllä ja yrittää saada aikaan jotain, mitä ei koskaan (tai siis ainakaan tässä synnytyksen aikana oikein ) sieltä ulos kuulunut... :/

Lähdimme kävelylle, josta loppujen lopuksi tuli reissu läheiseen kebab-paikkaan, jossa Mikko tapasi vanhan tutun miehen. Siinä istuskelin juoden sevenuppiani ja yrittäen jutella iloisesti  Mikon vanhan tuttavan kanssa , joka näytteli alastonkuvia Mikosta lapsena... Hän vei meidät lopuksi vielä ajelulle ja meidän kävelyretki kuihtui siihen, että noustiin raput ylös sairaalaan. Vastaan tuli sitten vielä Mikon muitakin tuttuja, jotka iloisesti muistelivat sitä, miten aikoinaan itse yrittivät saada aikaan supistuksia. Jotenkin tuntui itsestä, että vaikka naama hymyili, niin mielessäni ajattelin, että en kyllä enää tahtoisi, että oloni tästä vaan pahenisi. En siis liiemmin kaivannut niitä supistuksia, vaikka niitä kävelyllä yritettiin saada aikaan. Huoneessa meidät laitettiin takaisin käyrille, mutta supistukset olivat tiessään. Niin ainakin se monitori sanoi.Olin sisäisesti aika kauhuissani, kun meidät lähetettiin sitten kotiin. Mietin, miten kestän supistukset, joita ei näy olevan olemassakaan ja kuitenkin ne niin kipeää tuntuivat tekevän. Harmitti myös se, että miksei tässä vaiheessa kukaan tutkinut, oliko synnytys edennyt yhtään. Olihan viime tutkinnasta jo tuntitolkulla aikaa.Toisaalta myös huojensi ajatus kotiinpääsystä.

Matkalla käytiin Mikon kanssa vielä apteekissa ostamassa peräruiskepaketti !! Ja meinasin suuttua Mikolle, kun se muisti väärin apteeksin sijainnin ja jouduttiin käveleen pari sataa metriä liikaa... Siellä prisman edessä sitten ottelin vastaan yhä kipeämpiä supistuksia ja mietin, että tässä sitä lähdetään vaan pois Hämeenlinnasta, ja synnytyssairaalasta ja ennen kaikkea pois kivunlievityksestä.. Oisin niin mielelläni ottanut toisen niitä oksennuslääkepistoksia. Oksennus olisi ollut pieni paha verrattuna siihen poltteeseen.

Kotiin kuitenkin saavuttiin torstaina 5.9. n. klo 16. Äiti lähetti viestin, että nythän voit tehdä pastoraalitehtävää, joka oli jäänyt roikkumaan. Jotenkin jätin tuon kommentin kuulematta ja olin käärmeissäni, että äiti edes ehdotti tuota. Mikkokin suhtautui kuin ei olisi mitään ihmeellistä meneillään, kun kerran kotiin passitettiin. Murr..sanoisi vanha saksanopettajani. No, yritin sitten tyhjentää suolen peräruiskeella, joka osoittautui tyhjäksi. Joten ymmärsin vihdoin, että kyse ei todella ollut siitä, että kakka olisi koko ajan tulossa. Kakka oli vauva. Ja tästä lähtien kestin tuon kakantunteen ehkä hieman paremmin. Se oli vain kestettävä eikä sitä saanut millään poistumaan.Mikon passitin kauppaan ostamaan ruokaa, itse hengailin netissä ja yritin kestää kipuja. Oltiin saatu kaksi geelipussia kivunlievitykseksi matkaan mukaan sairaalasta ja niitä lakkaamatta lämmittelin. Tosi kuuma tuntui hyvälle supistuksen ajan, mutta mitään hyvää asentoa en tuntunut löytävän, jossa kipu olisi hellittänyt. Maatessa se oli infernaalista, mutta niin oli kontallaan ja kävellessäkin.

Rakastuin ehkä Mikkoon uudelleen, kun hän otti lopulta ohjat käsiinsä. Kello alkoi olla jo kahdeksan -yhdeksän maissa illalla, kun Mikko tuli makuuhuoneeseen ja kehotti koittamaan piikkimattoa. Makasin sillä ensin selälläni ja se tuntui auttavan hieman, sitten siirryin istumaan sängylle, jalat suorana, selkä nojaten piikkimattoon. Mikko oli laittanut intiaanimusiikkia soimaan ja aurinko laski syksyn väreissä ikkunasta, kun otin kerta kerralta vastaan koko ajan tihentyviä supistuksia. Ihemeellistä kyllä, ensi kertaa tuntui, miten rentous todella helpotti kipua. Musiikki auttoi rentoutumaan ja piikkimatto aiheutti toisenlaista kipua ja supistukset tuntuivat huomattavasti siedettävämmiltä kuin aiemmin koko päivänä (sitten yön lääkehuurujen). Noina hetkinä tuntui jotenkin elämää suuremmalta. Otin vastaan supistuksia, kirjasin niitä ylös ja se tuntui kivuliaalta, mutta kauniilta. Tuntui, että se intiaanin lauloi mun puolesta niitä kipuja pois. Sekopäistä, tiedetään. Mutta ihan kuin olisi istunut jossain ikiaikaisessa hikimajassa ja joku olisi laulanut vieressä pois pahaa oloani. :) Mutta se oli kaunein hetki synnytystäni. Ja jotenkin tosi hengellinenkin. Kuunneltiin myös Taize-lauluja, mutta siinä vaiheessa tunnelma alkoi olla jo taas lässähtänyt ja aurinko laskenut.

Kun vihdoin kymmenen jälkeen illlalla alkoi kaksi tuntia tulla täyteen alle 10 minuutin tulevia KIVULIAITA (kuten kätilö oli neuvonut) supistuksia, soitin sairaalaan ja sanoin, että enkö jo voisi tulla. Mikko oli hyvin epäuskoinen ja sanoi, että jäädään nyt vielä kotiin ettei taas palauteta meitä. Kivut alkoivat olla kuitenkin jo too much to handle eli suomeksi : liikaa. Puoli yhdentoista maissa päästiin lähtemään ja yhdentoista jälkeen oltiin sairaalassa. Matkalla yritin pinnistellä ja kestää kipua, mutta taas jännityin supistuksen ajaksi ja rentous oli tiessään. Matka tuntui kestävän ikuisuuden ja mielessäni oli vain kipulääkkeet, kipulääkkeet. Jos vielä vuorokausi sitten olin yrittänyt vähän laittaa itseäni ennen synnytykseen lähtöä, niin nyt ei ollut juuri intressejä siihen. :) Ehkä se on hyvä mittari siihen, milloin on synnytys käynnissä.

Kun sitten päästiin sairaalaan, vastassa oli - kukas muu kuin Essi -kätilö, tuttu jo eilisillasta.  Tai itse asiassa vastaanotti eri nainen. Minut laitettiin käyrille ja se tuntui taas kovin pitkälle ajalle siinä puoli tuntia ottaa vastaan kivuliaita supistuksia kyljellään maatessa. Onneksi ne nyt kuitenkin piirtyivät lukijaan ne supistukset.  70-90 välillä oli niiden "kovuus". Pahimpien aikana päästin samanlaisia ääniä kuin meidän lampaat synnytyksessään. Sellaista kivuliasta inahtelua. Kai niilläkin on melkoiset tuskat, eläimillä siis, mietin siinä maatessani. Essi otti taas verenpaineet jne. ja tutki minut. Olin nyt auki neljä senttiä ja Essi sanoi, että eiköhän me tästä vielä synnytys saada aikaan. Siinä vaiheessa alkoi jännittää, että nytkö tämä on sitten sitä synnytystä.

Mutta: Valitettavasti en enää saanutkaan sitä ihanaa lääkettä, mitä suoneni niin janosivat. Olisin itse tahtonut vain piikin olkapäähän ja nukkumaan sinne hotellihuoneeseen. Mutta meidät siirrettiinkin synnytyssaliin ja kerrottiin muista kivunlievitysvaihtoehdoista. Päädyttiin, että saan puudutteen tuonne alapäähän, jonka piti turruttaa kivut ja ottaa myös kakkahädän tunne pois.  Mutta tämä puudute tuntui tosi lyhytkestoiselta. Kun ihanan piikin vaikutus kesti 4 h, niin tämän vain 0,5-1,5 h. No, lääkäri tuli sen sitten pistämään minuun. Se tehosi toiselle puolelle (?) aika hyvin, mutta toisella puolella tuntui koko ajan vähän ikävälle, vaikka sitä laitettiin sitten toistamiseenkin. Ai niin ja tutkiessaan aikaisemmin minua, lääkäri totesi, kuten Essi-kätilökin, että kakkahädän tunne oli kuten olin ajatellutkin, vauva. Hän oli verrattain hyvin alhaalla ja siksi painoi oikein kunnolla paikkoja. Kun puudutus oli saatu, meidät jätettiin kahden ja käytiin Mikon kanssa koisimaan hetkeksi. Ehkä kuitenkin olin hieman pettynyt tuon puudutteen tehoon. Supistukset alkoivat tuntua kovin pian taas uudestaan. Kuitenkin, saatoin siinä hetkeksi torkahtaa. No, Mikko ainakin todella torkahti.

Kun Mikko veteli sikeitä, minä kiertelin synnytyssalia. Se oli niin paljon karumpi kuin se ihana tarkkailuhuone, jossa vietimme edellisen yön. Yritin myös käydä vessassa, ja kerran onnistuinkin, mutta useimmiten kauhea supistus valtasi pöntölläistujan ja pissaus jäi haaveeksi... Joskus 1.30 alkoi tuntua supistukset taas aivan liikaa, niin että halusin jo uutta panosta. Koska toivoin saavani mahdollisimman pian jotain, niin lopulta turvauduin nopeaan apuun: ilokaasuun ja samalla mainitsin, että tahdon epiduraalin. Yritin laskelmoida, että saisin kivunlievitystä mahdollisimman pian ja tehokkaasti. Koska kivut koko ajan vain yltyivät. Epiduraali siinsi mielessäni, mutta se vaati valmisteluja ja anestesialääkärin. Siksi yritin siemailla ilokaasua, joka oli turhinta ikinä! Kuitenkin päädyin sitä naukkailemaan tiheästikin, ehkä se otti kipeimmän kärjen pois tai sitten sitä vain keskittyi eri tavalla hengittämään ja huomio kiinnittyi hetkeksi kivusta pois.. Yritin vielä käydä veskissä ennen epiduraalia, mutta pissaa en saanut tulemaan, en sitten millään.

Komea nuori lääkärimies tuli sitten laittamaan epiduraalia joskus puoli kolmen maissa. No eipä hän paljon näyttäytynyt tai puhunut, pisti vain piikin selkään ja lähti pois. Mutta päätin jotenkin, että hän oli komea. Tuon komean lääkärimiehen visiitin ajan minä kuitenkin olin ihan käpertyneenä omaan pikkuilokaasumaailmaani. Siinä sairaalan verkkopikkuhousuissa ja valtavat veriset siteet jalkovälissä ja selkä paljaana ja hiestä märkänä olin komean mieslääkärin pistettävänä, ja ajattelin, että näin aina käy.  Mutta vaikka mies oli kaunis, oli hän myös tyly, enkä oikeasti piitannut sekuntiakaan miltä näytin. Ilokaasu teki tehtävänsä ja sekoitti pään sen verran, että oli helppo olla paikallaan. Paitsi kerran ponkasin niin, että henkilökunta ehkä pelästyi, että tipahdan sängyltä. Lapsivedetkin lorahti siinä maatessani ja vaaleanpunaista se oli kuin olikin. Ajattelin, että ahaa, olihan se lapsivettä silloin aikaisemminkin, siellä pöntön reunalla kotona. No, se jää arvoitukseksi, oliko samaa ainetta. Mutta tylyn ja komean mieslääkärin visiitti oli kuitenkin ihana siksi, että epiduraali alkoi hyvin pian vaikuttaa. Tosin vain hyvin lyhyen hetken tuntui todella auvoiselta. Supistuskivun se kyllä vei kyllä tehokkaasti pois, mutta paineentunnetta ei. Joka oli kuten sanottua, infernaalista. Ja koska supistuksia tuli sen verran tiuhaa tahtia, niin infernaalinen (en keksi muuta termiä) paine tuntui lähes jatkuvasti. Onneksi yksi nöyryytyksistä;  katetrointi ei tuntunut missään, kun oli paikat puudutettu.

Mutta ei ihme, että paineentunne tuntui koko ajan sillä jo reilu puoli tuntia epiduraalin laitosta olin 9 cm auki ja tunnin sen laitosta täysin 10 cm auki. Ajattelin, että ihan turhaa koko epiduraali. Tai ainakin liian myöhään nautittu! Kerroin kätilölle peloistani, sillä tajusin, että nyt on ne kauhun hetket eli ponnistus käsillä. Ja jännää oli, että sain itse keräillä voimia kuinka kauan halusin ennen kuin aloin ponnistamaan. Ja kyllähän se ponnistuksen tarve sitten lopulta alkoi yltymään. Keräsin kätilön kehoituksesta jalkeillani hetken voimia, kunnes 3.50 alkoi ponnitukset kyljellään. Tuntui, että en osaa yhtään. Kauheesti kätilö minua kuitenkin kannusti. Mutta pelotti, en voi muuta sanoa!

Pahinta tuntui olevan se ponnistamisen tarve, joka kasvoi sietämättömäksi . Itse ponnistus oli helpottavaa, niin kuin aina kaikkialla sanotaan. Mutta mun supistukset olivat tosi lyhyitä ja en ehtinyt kuin kahdesti aina työntää supistuksen aikana. Puoli viiden aikaan tuli toinen kätilö auttamaan. Olin siirtynyt puoli-istuvaan asentoon. Lisäksi olin ihan pahoillani, kun seurasin minuuttien kulkua. Itse kun olen syntynyt klo 4.10,  olisin tahtonut omankin vauvan silloin saada maailmaan. Mutta minuutit vierivät, voimat uupuivat ja epätoivo kasvoi ja Mikko pyyhki hikeä -ei vain otsalta, vaan koko naamasta. Ja siis ei mitenkään, että ois varonut silmiä tai suuta tai nenää, koko naaman se todella pyyhki. :) Ja hikeä kyllä piisasi. Se oli kuin saunassa, kun tunnin ponnistin henkeni edestä. Tai vauvan hengen. Ponnistusten välissä pidin kovin lamaantuneita ja epätoivoisia puheenvuoroja siitä, miten se vauva ei tuu koskaan ulos. Ja ilmeisesti se tekikin sellaista edestakaista liikettä siellä, tuli lähemmäs ja katosi taas uumeniin. Ponnistusten aikana rukoilin lakkaamatta, että Jumala anna tän jo syntyä. Joskus aiemminkin mulla on tullut tunne, että "esirukoukset kantoi" ja samalla tapaa tuntui hetken jotenkin kevyeltä tuossa synnytyksen aikana, kun tajusin miten paljon ihmiset on rukoillut tän puolesta. Varmaan ainakin äiti ja Mikon äiti, jos ei muut.

Luin  nyt mun synnytyskertomuksesta, että varttia vaille viisi pyydettiin lääkäri paikalle. Hän tuli tosin vain katselemaan, sillä mitään hätää ei ollut ja noihin aikoihin vauva sitten lopulta suostui lähtemään tulemaan. Tuntui, että vauvan pää lähti todella liikkeelle ja sellainen iso juttu työntyi musta ulos. Mutta ei se nyt varsinaisesti halkeamista muistuttanut. Vähän ennen syntymää kätilö oli sanonut, että näkyy vähän tukkaa. Ja sieltä se sitten vihdoin vähitellen tuli.

Eka reaktioni oli: voi, miten pieni pää. Kunnes tajusin, että siinä oli n. kolmasosa vauvan päästä. Sitä tuli ja tuli lisää. Sitten loppuruumiin kätilöt vetivät pois ja ihmeellistä kyllä, tämä se vasta poltti ja sattui. Ensimmäisen kerran huusin synnyttäessäni, jotain, että "aiii sattuu kamalasti!!!" Mutta sitten se polte jatkui ja ihmettelin, miksi sanotaan, että sitten se kaikki kipu on poissa. Ei multa ollut. Polte oli kova, mutta suuri mötikkä olikin tullut ulos. Vauva oli siinä ja mikä tuhatkertainen kiitollisuus valtasi mielen. En onneksi ehtinyt oikein ymmärtämään, kun kätilö sanoi, että lapsivesi onkin vihreää ja kuulin lopulta, että ihan liejua. Kätilö vain sanoi, että äkkiä puhdistetaan keuhkot, ennen kuin lapsi ehtii parkaisemaan. Ja niin he nopeasti ottivat myös kaksinkertaisen napanuoran pois vauvan pään ympäriltä ja imi liejut pois suusta. Mikko leikkasi napanuoran. Ja siinä se sitten oli, meidän vauva, joka tuotiin mun ihanan selästä auki olevan mekkoni alle.

Oliko se rakkautta ensi silmäyksellä? No en tiedä. Meni tunti jos toinenkin, ennen kuin näin vauvastani jotain muutakin kuin verisen päälaen. Se perspektiivi sieltä äidin puolelta ei oo kaikkein parhain.  Mutta sen muistan, että hoin vaan, että ei oo todellista ei voi uskoa, että se on ohi. Ja, että kiitos Jumala, josta olin vähän nolona sitten. Mutta kai olin ihan hullun helpottunut, että se piina oli päättynyt ja se vauva tuntui ihan epätodelliselta palkinnolta siitä tehtävästä. Ensimmäiset vauvani sanat kuulin siinä synnytyspöydällä, koska sylissäni hän alkoi jo  hokemaan, että ei ei ei ja ajattelin, että mikä pessimisti! Minä tykkään tästä tytöstä! :)

Ei voi muuta sanoa, kuin että huima reissu oli. Vieläkin ihan epätodellinen.

Mun synnytys kirjattiin alkaneeksi klo 20 silloin keskiviiikkona 5.9. ja päättyneeksi silloin  kuudes päivä klo 4.50 . Eli se ois kestänyt sen 9 tuntia. Mutta. Kuten tästä voitte lukea, oma kokemukseni synnytykseni kestosta on hieman toinen. Ja ehkä sinä, lukijani, sait myös hieman kokea nahoissasi tämän synnytyksen kestoa. :)

Laalaalaalaa on kahden päivän päästä!

Eli tänään on rv 39+5. Ja olen oireeton. Mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän on oireita. Eli ehkä kaks viikkoo tässä vielä vierähtää. Ainoa on, että jalat alkaa oleen pohkeista aika muhkeat ja tuntuu, että saan pian jonkun veritulpan.Mutta on tämä jännää aikaa. Kun ei voi tietää kunakaan iltana mitä yö tuo tullessaan tai aamuna, mitä päivä tuo.

Tiistaina siis koittaa laskettu aika. Keskiviikkona alkaa Mikon koulu, joten luullaan varmaan, että se on se päivä. En tiedä. Tänään tuntuin taas jotenkin kovin kaukaiselta vauvan saanti. Että pian kuitenkin, parin viikon päästä ny viimeistään luulisi olevan uuden henkilön parissamme. Se minua vähän helpottaa tässä synnytysjännityksessä, että jos alkaakin ajattelemaan synnytyksen omana juttunani. Onhan kyse mun ruumiista ja mun vauvasta, joiden yhteistyö on tärkein. Kun koko ajan mietin vaan synntystä suorituksena jossain sairaalassa, jossa pelkään , miten lääkärien ja sairaanhoitajien ja kätilöiden edessä vaan epäonnistun. Mut jos ajattelen, että saan olla ihan  vaan omissa oloissani ja luottaa siihen, että miun keho toimii niinkuin se pitää, niin se ehkä vähän helpottaa. Mua kai se sairaala jännittää kovin....