Kolmosvauva: synnytys

Yleisön pyynnöstä, tässä tulee synnytyskertomus. :) Tosiaan, osa kirjaimista ei oikein toimi tällä koneella, joten kaikki kirjoitusvirheet eivät johdu kehnosta sisälukutaidosta. Vaan myös puhtaasta laiskuudesta. Etten jaksa niitä korjata.

Noniin asiaan. Kaikki alkoi tiistai-iltana 3.4. siinä mielessä, että lapset saapuivat mummulasta kotiin. Mummu ja vaari toivat heidät meille. Kotona Aamos sai hirveän raivarin ja riehui ja potki sylissäni. Sen vuoksi äiti olikin sitä mieltä, että tuommoinen riehuminen ja vatsaani kohdistuneet iskut kyllä saavat aikaan synnytyksen. Lopulta päädyttiinkin, että äiti jää meille yökylään, jos lähtö tuleekin.

Kävimme iltatoimien jälkeen nukkumaan. Olo oli ihan normaali. Tosin jo alusta asti pissahätä alkoi vaivaamaan. Veskissä tuli juostua yhdellä jos toisellakin hädällä. Niin että parin tunnin aikana  olin käynyt taas kuusi kertaa vessassa. Vilkastunut aineenvaihdunta on itsellä ja siis yleisestikin usein ennakoinut synnytystä.

Alkuyö oli kovin levoton, en saanut varmaan silmällistäkään unta. Ensimmäisen kerran olen alkanut kellottaa supistuksia klo 00: 18. Aika lieviä olivat ja tuttuja edellisiltä öiltä. Täytyy sanoa, että olin lievässä paniikissa kuitenkin. Kuinka nopeaan synnytys käynnistyy, jos käynnistyy, mietiskelin. Vaikka nyt kun äiti oli meillä yötä, olisi turvallista vain lähteä sairaalaan. Olen miettinyt, että varmaan juuri tuo, että äiti oli meille, sai synnytyksen lähtemään käyntiin.. Aiemmat synnytyksethän ovat alkaneet Karhella, kotonakotona.Se on kai meillä sisäänrakennettuna, että synnyttävän naisen täytyy tunẗea olevansa turvassa, jotta synnytys käynnistyyy.

Joskus yhden kahden maissa sitten juteltiin äidin kanssa, että josko sairaalaan pitäisi lähteä. Soitinkin sairaalaan. Ohje oli, että saa tulla jos haluaa, mutta voi odotella myöskin vielä kotona. Tietenkin Mikkoa oli vaikea saada hereille. Hän ei uskonut, että tästä mitään synnytystä saadaan aikaiseksi. Lopulta joskus kolmen aikaan hän viimein kuitenkin kömpi (edelleen hyvin epäuskoisena) alakertaan. Itse olin siihen mennessä käynyt suihkussa, pakkaillut, syönyt pari voileipää ja juonut äidin keittämät kahvit ja ottanut microlaxin :D. Hyvin verkkaiseen tahtiin valmistauduttiin lähtöön.

Lopulta joskus ennen puolta neljää lähdettiin ajelemaan Hämenlinnaa kohti. Supistuksia oli tullut siihen asti enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Olin ottanut 1g paramaxia, mutta silti supistukset tuntuivat. Matkalla niitä ei vain oikein tuntunut tulevan. Niin aina. Itsekin jo aloin miettimään, että kannattako sairaalaan edes mennä. Pakkasta oli -12 ja kuutamo oli lähes täysi. Hetken aikaa istuttiin pysähtyneessä autossa Iittalan rampilla, kun toivoin, että supistukset eivät loppuisi. Kyllä niitä sieltä kuitenkin tuli.  Klo 4.00 kaarrettiin sairaalan pihaan.

Soittelin ovikelloa ja kätilö tuli vastaan. Minut laitettiin käyrille, otettiin lämpö ja verenpaineet. Tietenkään puolen tunnin aikana ei supistuksia juuri piirtynyt. Jotenkin ne supistukset eivät minusta oikein piirry sinne ta sitten se mööpeli on aina väärässä kohtaa. Sitten kätilö tutki kohdunsuun, se oli 3 cm auki. Eli ei oikein mitään. Jotain veristä juttua lorahti housuistani siihen lattialle, josta itse tiesin, että kyllä siellä synnytys oli kehkeytymässä. Kuitenkin kätilö oli laittamassa meitä kotiin tai että menisimme aamupalalle Toijalan (?) abceelle. Mikko halusi mennä vain töihin. Lopulta arpomisen jälkeen päätin jäädä osastolle ja Mikko lähti töihin.

Osastolla supistuksia tuli. Olin siellä itsekseni jostain viidestä ehkä  seitsemään. Kävin kuumassa suihkussa pariinkin otteeseen, se helpotti tosi paljon. Seitsemän aikaan tuli kätilö, joka ihmetteli miksi olen niin hädissäni. No, tuntui pahalta, että siellä olin yksikseni ja Mikko oli jossain Tampereella. Myös supistukset olvat kipeitä. Itkinkin siinä vähän.. Pyysin, että kätilö katsoisi kuinka auki kohdunsuu oli, mutta hän sanoi, että jos seuraava kätilö voisi sen tehdä. Söin vähän aamupalaa puoli kahdeksan jälkeen. Joskus kahdeksan maissa tuli toinen kätilö. Pyysin, että voisi katsoa kohdunsuun tilannetta. Hän laittoi mut käyrille. Mutta ei katsonut. Mikko oli jossain vaiheessa ihme kyllä saapunut paikalle. Hän oli hakenut vain tietokoneen töistä.

Supistuksia ei meinannut oikein tulla. Tai aika mietoja. Kunnes tuli ihan tosi kamala. Valitin ihan ääneen. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen kätilö tuli takaisin. Pyysin, että voisiko katsoa kohdunsuun. Ja hän oli taas epäuskoinen ja sanoi, että voitaisiinko lähteä kotiin. Sanoin, että jos se on jotain 3-4 cm auki, niin sitten lähden kotiin, mutta voisiko hän sen katsoa. Kai nyt jotain osasin arvioida kahden aiemman synnytyksen perusteella. Sitten hän katsoi käyrää, joka oli piirtynyt ja sanoi, että ok, onhan tässä kuitenkin tullut säännöllisesti supistuksia.  Ja vihdoin suostui tutkimaan kohdunsuun tilanteen. Tilanne oli, että olin 5,5 - 6cm auki. Oli riemuvoitto, että vihdoin uskottiin, että tästä vielä synnytys tulee. Se lienee olleen yllätys sekä kätilölle että Mikolle.

Sain siirtyä synnytyssaliin. Sairaalasta saatuun synnytyskertomukseen on kirjattu, että säännölliset supistukset alkoivat 8.30. Nooo, niitä nyt oli kärsitty jostain klo 12 yöllä asti. Ja aika säännöllisiä ne nyt olivat olleet ainakin jostain klo viidestä asti, mutta miten vain.. :) Kuten ehkä huomattavissa on, ärsytti, ettei kukaan oikein uskonut, että vauva on tulossa. Ja mukava, jos oltaisiin lähdetty Toijalan vielä siinä vaiheessa, kun viimeisen kerran kätilö sitä ehdotti. Olisi voinut tulla hätä käteen. Tai vauva. No onneksi pidin kerrankin pääni.

Klo 9.30 olen siirtynyt synnytyssaliin. Se oli pienenpieni ja remontin äänet raikasivat sinne.Supistukset olivat ikävän kivuliaita ja heijasin itseäni puolelta toiselle. Yhden kerran olisin halunnut nojata Mikkoa vasten supistuksen tulessa, mutta se tuntui kamalalta. Niinpä tässä synnytyksessä Mikko oli vielä enemmän statistin roolissa kuin aiemmin. Olin myös Jumalalle vähän vihainen, että en minä ainakaan saanut kivutonta synnytystä. Ja vaikka kuinka tiesin, miten avainsana on rentous, en sitä oikein pystynyt saavuttamaan.

 Klo 9.50 olen toivonut epiduraalia (todellisuudessa jo aiemmin) ja vihdoin 10.17 se laitetaan, epikriisin mukaan. Se kesti tosi kauan se valmistelu. Ja lisäksi ensimmäisen kerran se sattui sen laitto. Aavasta muistan, että anestesialääkäri kävi minuutin verran paikalla tökkäämässä sen selkään. Tuossa valmistelussa meni varmaan puoli tuntia ja koin viiltävää kipua selkäpiissä ja sähköiskuja jaloissa. Mutta Klo 10.30 se on alkanut kuulemma vaikuttaa.. Itsestä tuntui tosi lyhyeltä se hetki, että se vaikutti. Mielestäni taas heti, kun olin sen saanut ja tuli se kätilön kertoma "villahousut jalassa -tunne", alkoi lapsivedet tulla ja ikävä olo.. Ponnistamisen tunne. Nojoo, lapsivedet tosiaan on kirjattu menneen heti, kun epiduraalin vaikutus on alkanut. Eli se siitä epiduraalista..

Sain myös pudendus -puudutteen ja klo 11.00 on merkitty, että kohdunsuu on kokonaan auki. Itsestä tuntui, että se tapahtui heti lapsivesien menon jälkeen.. No, en tiedä kuinka tarkkoja nuo epikriisit ovat tai omat muistikuvat. Sen muistan, että paniikki alkoi taas kasvaa, kun ponnistusvaihe tuli lähemmäksi.
Mikko lähti hoitelemaan parkkiasioita ja jännitettiin onko hän paikalla , kun vauva syntyy.. Kätilö huuteli Mikkoa käytävällä.

Mikko ehti paikalle. Ja valtava väsymys valtasi minut. Olin niin puhki ja väsynyt, että olisi tehnyt mieli alkaa nukkua. Kätilö sanoi, että usein tuossa vaiheessa äidit väsyy.. Itse en ole tuollaista unettavaa oloa ponnistusvaiheessa kokenut ennen, epätoivoa kyllä. Kätilö sanoi, että vauvan hiukset näkyvät ihan siinä ja ihmettelinkin, että miten voi olla, meidän lapsethan ovat kaljuja. Viidentoista minuutin ajan harjoittelin ponnistusta. Rukoilin vain mielessäni, että anna sen jo syntyä. Kun sitten vihdoin keräsin voimat ja todella ponnistin, on kirjattu, että kesti 3 min, että vauva syntyi. Toisin kuin aiemmista, tunsin todella miten vauva sieltä liukui ulos.

Sieltä se tummatukkainen vauva stten syntyi. Kysyin Mikolta, että kumpi hän oli. Ja Mikko vastasi, että tyttö. Siihen hän tuli heti rinnalle. Ja Mikko leikkasi napiksen. :) Oli se hieno tunne. Aina yhtä uskomaton. Ehkä Aavasta kaikkein uskomattomin, mutta kyllä tälläkin kertaa.

Ja vaikka synnytys ei ollut mikään ihana kokemus, kaikki meni tosi hyvin. Vauva sai apgar pisteiksi 10/10. Parhaat meidän lapsista. Itse vuosin tosi vähän verta. Ja kun pari tuntia olimme sinä kahvitelleet ja syöneet ja mä vähän peseytynyt, kävelin osastolle. Tosin vähän seiniä pitkin, kun oikea jalka oli puutunut. Totesin, että ehkä synnytyksen vain pitää olla hirveää. Ja  itseni se kipu saa sellaiseen pakokauhun valtaan, vaikka pää tietää, että tämä kipu on hyvä juttu. Ja rentous auttaisi vähän.

Loppujen lopuksi olimme tosi ihastuneita pikkuprinsessaan, joka sieltä syntyi. Topakka hän on ollut jo alusta asti. Ja sopivan kokoinen 3445g ja 50 cm ja pää 33,5 cm. Tosi tosi ihana tyttö hän on ollut. Kaikki ollaan kyllä ihan rakastuttu siihen. Vaikka raskausajasta en nauttinut juuri ollenkaan ja synnytys sattui taas kovin, vaikka toivoin, että nyt se olisi aivan ihanaa ja lähes nautinnollista. :D Niin  kuten sanottu, lopputulos on vaivan arvoinen. Oikeasti.