Heippa. On ollut raskas viikko. Vaikka en kovin rutiini-ihminen ole, tämä, kun ne vähätkin struktuurit katoaa, ärsyttää. Ei vauva ärsytä, se on perheen helpoin. Mutta joka aamupäivä on ollut jotain, joka on sekoittanut vauvan elämän ja mun elämän, niin että vauva ei ole nukkunut hyvin. Ja mä en ole voinut siivota taloa. Passin hakua, kehitysseurantaa, sähkömiestä,Karhea jne.
Vauva oli siis 3 kk kehitysseurannassa maanantaina. Kaikki oli kai niin kuin piti. Hän on niin valloittava Hymypoika. Lääkärikin sanoi, että ai, kerroit vitsin, kun Eliel nauroi niin jutuilleen.
Eliel on kääntyillyt aika paljonkin, mutta ei ilmeisesti niinku pitäisi, vaan pään voimalla ja hallitsemattomasti. Nykyään se myös lamaantuu masuajalla ja jämähtää kasvot suoraan maata vasten. Varmaan epämiellyttävää. Hän on maistellut vähän jo lihaakin, puuroa ja marjoja ja hedelmiä. Ainakin banaani on ihan ok. Eliel vie kädet suuhun ja rakastaa niitä maistella. Huiskuttelee jonkin verran leluja. Ihan kiva höpöttämään ja nauramaan hän on. Tosi hurmaava.
En tiedä. Olen onnellinen tähän elämäntilanteeseen, enkä ole mitenkään erityisen väsynyt. Muisti kyllä pätkii. Mutta tulevaisuus kolkuttelee mielessä. Miten pärjään töissä. Mutta kai aina jotenkin pärjää. Onneksi vielä saa olla kotona. Vauvat on niin ihania. Kun pieni käsi tarttuu omaan niin hanakasti, onko ihanampaa. Tai se ilo, millä vauva katsoo hymyileviä kasvoja tai imettäessäkin. Sydän ihan sulaa. On tämä ihan parasta, sanovat muut mitä sanovat. Joskus mietin, että miten eri tavalla elämän ihmiset kokee. Mutta on kai heillä oikeus valittaa raskaasta vauva vuodesta. Minusta raskas aika alkaa, kun lapsi saa jalat alleen.
