Luulin niin,että olen kirjoittanut tänne tämän vuoden puolella useasti, vaan en ole. Nyt ajatellen, tammikuu sujahti ja hujahti vain yhdessä silmäyksesssä. Ja ei kuitenkaan, vihdoin ne työt alkavat, jotka ovat jyskyttäneet mielessä ainakin viimeiset 3 kuukautta ihan koko ajan. En ole valmistautunut mitenkään. Siis olen pessyt vaatteita, mutta en ole laihtunut, en ole kirjoittanut valmiiksi puheita, no, värjäsin hiukset itse ja sain pantterikuvioita.
Koen kuitenkin,että hyvä, että alkaa. Mulla on kuitenkin tiedossa kuukauden päästä jo loma. Sitten 1,5 kk töitä ja taas loma. Ja sitten n.3,5.kk töitä osa-aikaisena ja loma ja sitten jään kotiin. Joten ei kovin paha.
Kunpa menisi kivutta. Osaisin olla ystävällinen. En olisi niin tyhmä. Pitäisin hyviä saarnoja. Osaisin pysyä kaukana klikeistä. Ne toiveet heitän ilmoille.
Toivottavasti Eikka pärjää kotona. Ja pärjää hän. Vähän siitä on tullut äitiriippuvainen. Mutta on se nyt tässä 20 päivää totutellut, että isäkin hoitaa. Hän on niin ihana. Tosin yöt on alkanut olla vähän kunnallisia, kun se liikkuu niin paljon. Se on milloin missäkin nukkumassa. Isänsä piikkimatolla. 😩 Saunoo se jo meidän kanssa, mikä on helpotus. Tai on siellä kylpyammeessa. Hän syö ainakin puoliksi samaa kuin mekin. Puolet ehkä on pilttiä. Nousee tosi hyvin seisomaan itsekseen. Saa nähdä ottaako ekan askeleen ennen laskettua päiväänsä. Kehitysseurannassa olin tosi sentimentaalinen. Oltiin viimeistä kertaa Hämeenlinnan sairaalassa. Viimeisellä kerralla ollaan jo uudessa. Onneksi sain viettää elämästäni 3 viikkoa siellä syöden ja ollen. Ei jää niin ikävä. Mutta oli jotenkin tosi surullinen, kun käytiin kehitysseurannassa isönnsynttörinä. Oli se sama Iines lääkäri. Ja tuttu fyssari . Eikka on kai liikkeiltään keskiarvon mukainen kehitysiältä.
Jeesus siunaa tämä aika. Anna tämän olla meidän elämän parasta aikaa. Kaikille. Siunaa jokaista lasta, koulunkäyntiä. Mun töitä. Mikkoa. Opeta meille, miten pitää rytmi, joka auttaisi tässä kaaoksessa.
