Aamoksen syntymä

Tänään on 5.9.2015 eli Aava-neidin 2-vuotispäivä. Tuossa hän katsoo nyt muumia iskän kanssa ja vauva nukkuu, joten ennen juhlien järjestelyä aattelin alkaa kirjoittamaan tätä synnytyskertomusta. Riittäisipä puoli tuntia. :D Aavan synnytyksen kirjoittaminen kesti sen kolme.Mutta tämä oli kyllä nopeampi tapaus.

Kaikki alkoi rv 41+6 sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä Karhella. Olin mokannut täysin viimeisen neuvolakäynnin, joka oli jo edeltävänä keskiviikkona. Luulin koko ajan, että se olisi ollut perjantaina. Oon varmaan ollut maailman ainoa ihminen, joka on noin paljon yli lasketun ajan, tuskastunut oloonsa ja  silti UNOHTAA mennä viimeiseen neuvolaan. No, hädässä sitten soittelin ummet ja lammet ja sain vihdoin yliaikaiskontrollin juuri tuolle maanantaille 31.8. En tiedä olisivatko sitten lähteneet käynnistämään, jos oisin mahani kanssa päässyt sinne asti.

Anyway Jumala tai Aamos päätti (onneksi) toisin. Vaikka olin toisaalta toivonut saavani kokoarvion ennen synnytystä, kun pelkäsin minkä kokoinen jätti sieltä syntyy, niin kai oli onni, että en tiennyt. Noniin.

Eli me oltiin oltu Karhella viettämässä viikonloppua ja päätetty jäädä  vielä su-ma yöksi, ettei Aava olisi joutunut olemaan niin kauan erossa vanhemmistaan. Aava kun oli ollut jo melkin viikon Karhella, kun luultiin koko ajan, että jos se vauva syntyisi. Tosin olinhan mäkin siellä ollut välillä.

Kaikki lähti kuitenkin siitä, kun yöllä yhden aikaan siis heräsin supistukseen. Kävin vessassa pissalla ja kakalla (kiitos jakamisesta). Ja jo illalla vatsa oli toiminut varsin sukkelasti. Ehkä tavallista sukkelammin, vaikkakin loppuraskaus olikin pelkkää pöntöllä istumista. Kolme kertaa kakalla vuorokauden aikana ja noin 6-8 kertaa pissalla pelkän yön aikana. Vessareissun jälkeen kuitenkin yritin mennä takaisin nukkumaan.

Mutta taas hätä alkoi vaivata ja kävin taas vessassa, jolloin jokin isohko läiskä nestettä pulpahti housuihin. Ajattelin, että jotain outoa tässä nyt on, koska sitä nestettä oli niin paljon. Vaikka ei nyt oikeasti paljon, mutta verrattain paljon tavallisiin vuotoihin. Ja tosi pian sitten sen lorahduksen jälkeen alkoi supistaa jo aika kipeästi. Vaikka sairaalassa sitten myöhemmin sanottiin, että se ei ollut lapsivettä, niin jotenkin käänteentekevä loiskahdus se oli. Mullahan oli muuten hassulla tavalla napsunut maha jo muutamana yönä ennen, mutta mitään lapsvesinapsahduksia ne eivät olleet. Ehkä vauvan lonkat siellä napsuivat. Mene ja tiedä, mutta tuollaista kai esiintyy joillain loppuraskaudessa. 

No nestetulvahduksen jälkeen herätin Mikon ja sanoin hänelle, että varmaan kannattaa lähteä Hämeenlinnaan päin menemään, ettei sitten tule kiire. Kävin myös sanomassa olostani äitille ja isälle ja he nousivat pian ylös. Äiti laittoi kahvin tippumaan, mä puin, pesin hampaat, annoin suukot Aavalle, pakkasin ja äiti pakkasi mulle taas tietenkin kaikkea tärkeää mukaan. Kuten Kepatädin lauantaina mulle ja vauvalle tuomat ruusut! No kivat ruusut ne oli, mutta myöhemminkin hymyilytti tehokas-Sesu, joka yön tunteinakin huomaa kaiken tarvittavan pakata mukaan. Ja Mikkokin oli ihana, kun se oli tällä kertaa niin yhteistyökykyinen. Se oli heti, kun sanoin, ettö kannattaiko lähtee H-linnaan, niin valmis lähtemään, vaikka vastasi ihan unen keskeltä.

Puoli kolmelta lähdettiin sitten ajamaan Karhelta kohti Hämeenlinnaa, Mikon juotua ensin sumpit :). Mikko ajoi mielestäni tuhatta ja sataa. Mulla oli pepun alla pyyhe, johon ei kuitenkaan tullut mitään ja kännykän supistusaplikaattorilla mittasin supistusten kestoa. Sumu oli valtava ja Mikon hurjastelu tuntui kyllä kovalta, koska mulle ei ees ollut turvavyötä, koska se tuntui pahalle supistusten keskellä. Supistukset oli kyllä kipeitä, mutta kestettäviä. Samalla kun ajeltiin läpi täyskuisen yön, me kuunneltiin jälleen intiaanijoikumusiikkia, joka oli jo Aavan synnytyksestä tuttu.

Supistuksen tullessa ajattelin olevani kotka tai haukka, joka liiteli taivaalla ja ikään kuin supistuksen päällä tai sen voimalla. Ja sitten taas supistusten välissä oli ihan hyvä olla ja pystyin normaalisti juttelemaan. Aika tiuhaan tahtiin supistukset  kuitenkin lähtivät heti tulemaan. Kun se ”vesi” oli tullut, niin heti alkoi supistukset olemaan  alle viiden minuutin välein. Ja tuon matkan aikanakin tuli vain ihan muutama vain joka oli yli 5 minuuttia, mutta kaikki alle 8. Joten vauhdilla lähti etenemään, ainakin verrattuna Aavan synnytykseen.

Tuo ajomatka oli se kaunein osuus synnytystä. Jotenkin siinä oli niin semmoista hippisynnytystunnelmaa, vaikka ajettiinkin motarilla varmaan 150 km tunnissa. Mutta oli jotenkin kaunis kuutamo ja sumu ja kuitenkin ihan kestettävät supistukset ja ilo siitä, että sittenkin mun keho osasi ajallaan alkaa vauvaa itsestään synnyttämään. Toisaalta ajattelin koko ajan, että Jeesus on mun kanssa ja rukoilin minkä ehdin. Mutta en hädässä, vaan sillai, että auta mua jaksamaan ja kestämään tää Jumala. Ja kyllä mä jaksoin. Ihan hyvin.

Matkalla epäröin, että mennäkö suoraan sairaalaan vai kipaistako kodin kautta. Päätin sitten, että ajellaan edes Hattulan kautta sairaalaan, ettei mennä sinne ennen kuin 2 tuntia kipeitä ja säännöllisiä supistuksia on tullut täyteen. Ja kuitenkin kodin kohdalla sitten ajattelin, että tullaan nyt käymään. Mikko oli ajanut lujaa ja oltiin kotona joskus varttia vaille neljä. Sisälle tultuani, vähän aikaa hengailin jumppapallon päällä. Tosi vähän aikaa. Sitten pikkuiseksi aikaa menin suihkuun ja istuin sielläkin jumppapallon päällä. Mutta sitten kyllä tuntui jo niin kipeältä ja pelkäsin, että en kohta ehdi saamaan epiduraalia, jos ei mennä ajoissa, että sanoin Mikolle, että lähdetään sairaalaan. Eli kotona oltiin kokonaista puoli tuntia.

Matka sairaalaan eteni joutuin. Olihan kaupunki tyhjä vähän ennen puolta viittä aamulla. Juuri puoli viideltä, säännöllisten supistusten (tai ainakin kellottamieni) keston olleen sen kaksi tuntia, saavuttiin synnytyspuolelle. Kävelin itsekseni soittamaan kelloa ja Mikko jäi parkkeeraamaan. Kätilö Henna tuli vastaanottamaan. Tosi ystävällisen oloinen ja nuori tyttö hän oli. Kerroin, että oisin tullut synnyttämään ja supistuksia oli tullut nyt pari tuntia. Hän kysyi, että kestänkö olla käyrillä ja vastasin kestäväni. Puoleksi tunniksi noin mut laitettiin käyrille ja mitattiin verenpaine. Mulla ois ollut jälleen pissahätä ja kävinkin ensin vessassa, mutta en saanut mitään tulemaan.

Maatessani käyrillä luulin, että taas supistukset loppuivat. Mutta kyllä niitä silti koko ajan tuli. Yhden ainoan supistuksen muistin, joka oli sellainen, että en sellaista kipua olisi kyllä kauaa kestänyt. Se kesti julmetun kauan ja sai mut taas vaikeroimaan niinkuin eläin tuskissaan. :) Kai siinä oli ollut suvantovaihetta aiemmin ja supistukset vähän laimentuneet sairaalaan tulon takia, niin sitten keho otti takaisin ja kiri vähän vauhtia kerrasta. Ja Mikko oli kyllä tukena varsinkin tuon supistuksen aikana. :) Ja nopeasti puoli tuntia oli ohi ja Henna sanoi, että mennään tutkimaan kuinka auki kohdunsuu on.

Menimme tuttuun huoneeseen. Vaihdoin ihanat sairaalavaatteet ja menin pötköttelemään laverille. Ja yllätykseksi olin jo 7 cm auki! Mulla oli tosi voittajatunne, kun aattelin, että olin noin pitkälle päässyt ilman mitään kivunlievitystä. Ainiin, otin tosin Karhelta lähtiessä 1 gramman parasetamolia, joka ei kyllä mielestäni auttanut yhtään mihinkään. Anyway olin ihan ylpeä itsestäni. Henna sanoi, että saat epiduraalin vaikka heti. Ja minä iloitsin, vaikkakin pelkäsin, että jos aukeneminen etenee Aavan tahtiin, kohta jo ponnistetaan.

Sitten tutussa synnytyssalissa Henna yritti epäonnistuneesti laittaa tippaa mun kumpaankin käteen. Hän pahoitteli kovin, että nyt tulee kyllä mustelmat käsiin. Ja totta, tällä hetkelläkin kummassakin kädessä on mustelmat. Sitten eräs vieraileva tähti tuli laittamaan kanyylin käteen. Siinä heijasin ja keinuttelin itseäni istuessani sängynlaidalla ja otin vastaan supistuksia. Henna kehui, että tosi hyvin oon jaksanut. Ja ajattelin, että kyllähän tämmöisen synntyksen kestää, joka etenee. Ihan vaan sen voimallaki, että se todella etenee. Aavan synnytys kun kesti enemmän tai vähemmän kaksi vuorokautta. :( Ja ensimmäisen neljän sentin avautumiseen kesti kyllä reilusti yli vuorokausi, jolloin siis katsottiin, ettei synnytys ollut vielä käynnistynyt.

Kahtakymmentä vaille kuusi sain selkääni epiduraalin. Se tuntui sähköiskuina jaloissa, mitä en Aavan kerralta muistanut. Ja aina se valmistelu tuntuu kyllä ikuisuudelta (näin kahden kerran kokemuksella) Ne tippojen laitot, selänpesut, anestesialääkärin odottelut jne. Ja tuntuu, että muilla ei ole kiire, mutta itsellä on :D Mutta joo, nopeastihan sen sain. Vähitellen, viiden-kymmenen minuutin kuluttua pistoksesta, ihana autuaallinen tunne alkoi vähitellen levitä. Aluksi supistukset vielä tuntuivat. Mutta joskus kuuden maissa oli vain ihana tunne. Sanoin vain, että ei koskaan tavallisessa elämässä mulla ole näin hyvä olla. Ei ihme, onhan epiduraali morfiinin johdannainen! Ymmärrän huumeveikkoja kyllä :D

Valitettavasti ilmeisesti epiduraali hidasti synnytyksen edistymistä, sillä pari tuntia edellisestä tutkimisesta olin silti sen 7 cm auki. Olin vähän pettynyt, vaikka kätilö sanoikin, että kyllä silti edistystä on tapahtunut. Seitsemän jälkeen supistusten teho alkoi taas koventua. Ja sain lisäannoksen epiduraalia. Tämä odottelu oli ihan ihanaa. Supistuksia oli, mutta mitään ei tuntunut ja olin aivan innoissani . Mikolle ja kätilöille (joka vaihtui tässä vaiheessa vanhemmaksi Merviksi) kehuin maasta taivaisiin epiduraalin. Vaikka kai he toki itsekin  tiesivät sen olevan kovaa ainetta. :D

Sain vieläkin lisäannoksen epiduraalia 8.20., mutta tällä kertaa se ei ollut täysin ihanaa. Yritin käydä vessassa, mutta mitään en saanut itsestäni irti, muutakuin että kauhea paha olo lisääntyi. Kätilö haki mehua ja join sitä vähän. Sain myös sokerisuolalitkua suoraan suoneen, mutta olo ei oikein kohentunut. Pahanoloni kanssa kipuilin ja vihdoin puoli kymmeneltä, kun supistuksekset alkoivat jo tuntua taas enemmän, vihdoin oksensin inhottavan äänen kanssa mehut ulos ja olo heti helpottui. Ei ihme, että oli paha olo, kun olin tottunut syömään öisin yöpalaa jopa kahdesti ja nyt olin ollut edellisillasta syömättä ja kuitenkin yhdestä asti hereillä, syömättä mitään.Nää synnytykset on kyllä siitä ihania, että mikään inhimillinen ei kyllä jää vieraaksi... Ja kaiken kukkaraksi saa kokea oksennukset yms ihmisyyden alennustilat outojen ihmisten silmien alla, ettei vaan jää liian ylpeä olo.

Mutta siis oksennuksen jälkeen voin taas mainiosti, olosuhteisiin nähden. Ainoa ikävä puoli oli, että ponnistuksen tunne ei ollenkaan lisääntynyt. Olin jo pitkään (en muista kuinka kauan) ollut kokonaan auki, mutta ilmeisesti epiduraali oli vienyt ponnistuksentarpeen pois. :( Olin niin kehunut sen voimaa ja vähän olin silti pettynyt  siihen jälkikäteen :) Jossain vaiheessa myös sain puudutteen ponnistusta varten ja minut myös katetroitiin.

Kymmentä vaille kymmenen aloin vähän ponnistamaan. Paikalle tuli toinen kätilö sekä harjoittelija. Ihan kerran tai kaksi ehdin yrittää ponnistaa ilman sitä ponnistuksen tarvetta, kunnes sali täyttyi suurella määrällä ihmisiä. Ei heitä luettelon mukaan ollut kuin viisi, plus Mikko ja sitten se harjoittelija, mutta omasta näkökulmasta ihan silmänräpäyksessä sali täyttyi, mun jalkoja aletttiin repiä joillekkin jalustoille, näin monitorista, että vauvan sydänäänet oli jossain 70ssä ja kuulin, että sanottiin imukupista jotain. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en ehtinyt tajuamaan, mitä tapahtuu. Kuulin vain, että nyt kunnolla ponnistat. Ja veikeännäköinen täti asensi siellä imukuppia jalkovälissäni ja sitten yritin ponnistaa niin kovaa kuin pystyin. Niin kovaa ponnistin, että sanoin, etten jaksa.

Olin ihmeellisessä asennossa ja mietin vain, että ei Aavan kanssa mua pakotettu tällaisessä asennossa, jalat kohti taivasta synnyttämään. Ainoa kohta tätä synnytystä, että tuntui, että mun ”itsemääräämisoikeus” ei oikein toteutunut :D Mutta jälkikäteen en kyllä yhtään valita, että en tuossa kohtaa saanut määrätä kehoani. Ja kuitenkin, vain 9 minuuttia ponnistuksen alettua, vauva tuli maailmaan! En halunnut edes katsoa, tai pystynyt ponnistukseltani (joka tuotti myös muutakin kuin vauvan, ja häpesin tätä niiiiiiiin paljon jälkikäteen. Ironista, että minä joka en pysty käymään veskissä jos yhtään outoa ihmistä on lähimainkaan, sitten käyn kakkosella kuuden ihmisen silmien alla :( Synnytyksessä ihmisestä kyllä riisutaan omanarvontunto, oon joutunut myöntään nyt kahdesti))

Mutta silmät kiinni ollessani, kuulin Mikon vain houkailevan siihen malliin,että jotain suurta tapahtuu. Ja kun avasin silmät, siinä vauva oli! Sinipunaisena ja hiljaisena ja suippopäisenä. Mutta kyllä se sitten vähitellen parkaisi. Ja meistä oli tullu vanhemmat. Hoin vaan, että onneksi se on ohi. Oli se kauheeta se ponnistus ja poltteli vielä kauan alapäätä jälkikäteen. Olihan sieltä tullut melkein 4 kiloinen ja 52,5 senttinen mötkäle! Mutta oli se ihanaa, että vauva oli elossa, mä olin elossa ja se oli ohi!

Vauvan sydänäänet kai laski aina supistusten välissä , kuulin myöhemmin, mikä oli syynä siihen, että otettiin imukuppi käyttöön. Mikon mukaan ne olivat välillä jossain 50 tienoilla, kun normaalisti jossain 140ssä. :( Ja mikäli oisin ollut ensisynnyttäjä tai vauva olisi ollut korkeammalla, olisi tullut hätäsektio. Vasta jälkeenpäin, kun olen lukenut vastaavista synnytyskertomuksista olen tajunnut, miten pelottava tilanne oli. Onneksi siinä tilanteessa ei ehdi tajuta kaikkea. Ja kaikki vaan hoki mulle jälkikäteen, miten oikea ratkaisu oli, että otettiin imukuppi käyttöön tai että ei oikein muuten oltaisi voitu toimia. Mulle ei siis jäänyt imukupista traumaa. Olin toisaalta iloinen, että niin nopeasti vauva sitten tuli maailmaan. Vaikka hengenhädästähän noin nopea toiminta johtui! Aavaa ponnistin tunnin.

Vauvan tultua kaikki tädit hymyili ja onnitteli. En tiedä johtuiko hymy vauvasta ja kauniista tapahtumasta ja helpottuneesta tunnelmasta vai mun kakkoshädän lemusta, joka siellä leijui. Mutta oli kyllä hyvä synnytys, kaikesta huolimatta. Niin hyvä, että jäin melkein koukkuun. :) Ja Aamos on maailman hurmaavin vauva, vaikka aluksi sen pää ei kyllä ollut kauneimmasta päästä tornineen. Mutta nyt melkein viikon vanhana ei siitä huomaa kyllä mitään imukupin jälkeä.Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

Tunti ja viisitoista minuuttia kesti. Kiitos ja kuulemiin. :)