Vauva numero 4, rv 27+4

 Hei päiväkirjani. 

Nyt vihdoin, kun kolmas trimesteri on alkanut tai ainakin alkamassa, on kirjoitettava ylös jotain tästä odotuksesta. Varmaan tästä tulee pitkä teksti, koska en ole sinusta vauvani, oikein mitään kirjoittanut muistiin. 

Olen odottanut sinua tosi kauan, noin kaksi ja puoli vuotta, ennen kuin tosi yllättäen kerroit tulostasi. Olin ihan ällikällä lyöty. Olin jo luopunut toivosta ja koin esivaihdevuosioireitakin. Ainakin ne ovat nyt odotuksen ajan olleet poissa. Mutta niin vain kesäkuun alkupuolella minulle alkoi välillä häivähtää ajatuksissa, että josko olisin raskaana. Tai ainakin kerran. Sillä ennen rippileirille lähtöä yhtenä päivänä katsoin itseäni peilistä silmiin ja ajattelin, että minä olen raskaana. Silmät näyttivät siltä. Hassua, että viikkojen edetessä, en enää nähnyt sitä peilikuvassani. 

Menin leirille. Ihmettelin sielläkin, kun yleensä riparin ruokatahti jollain tavalla hoikistaa- lisäksi oli vielä urheiluripari, joten liikuin tavallista enemmän - ja silti ei mitään suotuisia muutoksia  kehossa. Päinvastoin. Jo kotimatkalla riparilta tullessa,  kävin ostamassa raskaustestin ja tein sen heti kotona. Mikko taisi tulla samaan aikaan kotiin, kun tein testiä vessassa, niin että heti menin näyttämään hänelle tulosta. Oltiin kumpikin tosi ihmeissämme. Se, mitä olin odottanut vaikka kuinka kauan, kuitenkin tapahtui!

Epäusko oli  silti vahvana. Olin jo 41v ja keskenmenon pelko on ollut alituinen edellisissäkin raskauksissa, joten tällä kertaa se oli entistä vahvempi. Kolmisen päivää ehdin olla iloinen, kun ensimmäinen verenvuoto alkoi. Samalla loma alkoi.  Verta ei vielä tullut kauheasti ja olin tietoinen siitä, että alkuraskaudessa verenvuoto on aika normaaliakin. Mutta juhannusaaton kunniaksi, verenvuoto käynnistyi toden teolla. 

Lähdimme juhannuksen jälkeen Kuusamoon. Oltiin kylpylässä Jyväskylässä matkalla ja tuntui, että sauna ja kylpylä vain lisäsi verenvuotoa. Kuusamossa teimme pienen karhunkierroksen varmana keskenmenosta. Olin kaikista heikoin lenkki meidän perheestä. Turvonnut kasa, kun kuvia katsoo. Seuraavana päivänä suuntasimme Julman Ölkyn rotkojärvelle. Siellä verenvuoto lähti ihan lapasesta. Sitä vuosi ja vuosi. Suuntasin heti huussiin, jossa housuihin ehti tulla iso, melkein kämmenen kokoinen hyytymäkasa. Olin vähän paniikissa, ja pyysin Aavan apuun. Siinä oli 10-vuotiaalla tehtävä, auttaa äitiä siivoamaan veren jäljistä huussia. Ja sinne Julma Ölkyn hämyisään huussiin heitin hyytymän, jälkikäteen miettien, että miksi en tarkemmin tutkinut sitä. Miksi en selvittänyt, oliko se vauvani? Olin paniikissa verestä ja vaistomaisesti heitin kasan vain sinne huussiin. Jonnekin verikasa oli saatava. Jos siellä lepäät nyt, pieni vauvanalkuni, niin olen tosi pahoillani. 

Suru oli suuri ja olin viimeistään tässä kohtaa varma keskenmenosta. Reissussa tein raskaustestin ja sen viiva oli tosi vahva. Kotonakin tein ja se vain sanoi, että raskaana ja vieläpä ne viikot, jotka oli kaiken laskutavan mukaan meneillään. Ihmettelin, että eivätkö viivat ja viikot haalistu. Luin kuitenkin, että raskaushormoni pysyy aika kauan kehossa. Soitin neuvolaan peruakseni jo sopimani ensimmäisen neuvola-ajan. Sain lähetteen äitiyspoliklinikalle, että katsottaisiin, että kohtuni on valunut tyhjäksi. Kotona, ennen sairaalaan lähtöä, kuulin kuin joku olisi kuiskannut korvaani " Varaudu yllätykseen."

Oli kammottavaa odottaa vuoroaan Taysissä. Vihdoin lääkäri otti vastaan, kyseli kysymyksiä ja alkoi ultrata. Alakautta tietenkin. Hetken hän ultrasi ja sitten sanoi, että no, katson mitä täällä on ja kerron sitten. Ne on piinaavia hetkiä odottaa. Sitten lääkäri sanoi, että tämä on nyt aika yllätys, mutta kyllä täällä kyytiläinen on matkassa mukana tai löytyy. En ollut uskoa korviani. Eikä Mikkokaan. Lääkäri sanoi, että siellä näkyi myös iso hematooma, joka on vuotanut. Ja tulee vielä vuotamaan. 

Se tunne, kun soitettiin lapsille maatalousnäyttelyyn Seinäjoelle, jossa olivat vaarin kanssa, että vauva onkin elossa! Ihan ihme juttu. Jälkikäteen olen pohtinut ja yksi lääkärikin sanoi, että ehkä heitä oli kaksi. Toinen valui pois. Verenvuoto jatkui vielä jossain määrin elokuun alkuun asti, mutta sen koommin ei vuotoa ole ollut. Viimeksi ultratessa ei hematoomaa enää oikein edes näkynyt. 

Seuraavat jännitykset olivat sitten NIPT- jossa tutkittiin kromosomipoikkeavuudet ja rakenneultra, jossa katsottiin rakenteet. Kaikki oli ihme kyllä oikein hyvin! Vauvalla ei ole 99.9 prosentin varmuudella näitä yleisimpiä kromosomipoikkeavuuksia ja rakenteet oli kunnossa. Sydän on vahva ja sekin puhuisi sen puolesta, että on terve vauva. Ja poika hän on. Olen ollut niin kiitollinen. Ja miettinyt, voiko syntyä terve vauva neljä kertaa. Mutta toivottavasti voi. 

Vauva täyttää mielen kyllä koko ajan. Onneksi vihdoin on alkanut tuntua potkut kunnolla, mutta tuo etuseinämän istukka on kyllä ollut varsin tehokas vaimentaja. Sesistä tunsin potkut jo 13 viikolla.  Tästä kunnolla vasta, no nyt. :) Toki jo joskus ennen 20 viikkoa jotain. Mutta kun neuvolassa kyseli, että perheenjäsenet tunnustellut vauvan potkuja, niin ei juurikaan. Viime yönä sattui, että Mikko ehti tuntea muutaman potkaisun. Ja Aamos on kerran autossa ollessa ehtinyt tuntemaan jonkun potkun. Tytöt ei kertaakaan. 

Niin,että nyt sitten odotellaan, että jaksaisi olla töissä ja joulu tulisi ja tammikuu tulisi! Se on ollut inhokkini, mutta tällä kertaa ei. Saan jäädä ensin lomalle ja sitten raskausvapaalle. Voin hyvin vaihtelevasti. Ulkona kävellessä usein tuntuu, että mikäs tässä. Ihanaa raitista ilmaa ja ei kauheasti liitoskipuja. Supistuksia kyllä on, mutta tiukka takkini vaikuttaa sen, että ne eivät ulkona niin haittaa, kun kiristää kuitenkin. Sisällä ollessa en jaksaisi monesti kuin maata. Käskytän lapsia koko ajan. Ja sain kuin sainkin nyt flunssan, jolta olen koko syksyn säästynyt. :( Lisäksi hemoglobiini on ollut siellä 103-106 viime neuvolakäynnit, että olen syönyt nyt rautaa. Pahoinvointi on laantunut. Mutta etova olo ja sellainen tympääntyminen ruokaan jatkui myös aika pitkään, jonnekin 17-18 viikolle asti. Kuitenkin, tässäkin raskaudessa oksensin vain kerran. Se on ollut varmaan joka kerta. Himoissani ostin maustekurkkuja Prismasta Hämeenlinnasta ja söin ne kaikki kolme matkalla kotiin. Kotona menin sitten oksentamaan ne pois. 

Mutta jaksaa jaksaa. Olen niin kiitollinen sinusta rakas pikkuvauvani. Valitettavasti en ole nähnyt kasvojasi, mutta takaraivosta näytät veljeltäsi ja isältäsi. Me tyttöjen kanssa olemme kuvitelleet sinut tummahiuksiseksi ja kiharahiuksiseksi sinisilmäiseksi söpöliiniksi. Kenties olet kuitenkin kalju, niin kuin lapseni yleensä ovat olleet.