Olen Taysissä yötä, kun kirjoitan tätä. Aamos ja pikku -Eliel ovat kanssani. Aiemmin olen tehnyt asioita "tyttöjen kanssa ", nyt ensimmäistä kertaa "poikien kanssa". Eliel on nyt 5 päivää vanha. Eli raskausviikolla 30+2. ( Kirjoitettu la 7.12.)
Kaikki alkoi maanantaina. 2.12. Tai oikeastaan jo sunnuntaina oli muutama kumma juttu. Kastoin vauvan ja tunsin kirkossa,kuinka joku porautui alas. Minulla oli myös ollut pari kertaa tosi ohutta valkovuotoa viikonloppuna, oliko se oikeasti lapsivettä, en tiedä.
Maanantaina oli työpäivä. Olin mm. kastekeskustelussa. Olin koko päivän kömpelö, väsynyt ja tosi pahantuulinen. Yritin tehdä myös kotihommia, kaavailin reissua Valkeakoskelle ja hain vihassa jonkun postipaketin. Makailin illalla sohvalla ja jotain tuli housuihin. Se epätoivo, kun katsoin märkää kättäni ja se oli verta. Huusin Mikolle, että nyt tulee verta. Otin housuja hädässä pois jalasta ja veriläiskiä muodostui lattialle. Olin paniikissa, tämä ei voinut olla totta. Sitten ajatukset alkoivat laukata, pitäisi sheivailla, jos lähtee synnyttämään. Olen vihainen itselleni, että olen tällainen. Ja miksi en sheivaile säännöllisesti? No, kävin suihkussa, sheivasin katsomatta tulosta. Ja sitten vasta syntymän jälkeen tajusin, mitä jälkeä olin saanut aikaan. 😀Jaloissa oli kyllä paljaitakin kohtia siellä mustien karvavanojen vieressä. Vuosin taas verta suihkussa. Laitoin ison yösiteen, joka yhden hulahduksen myötä oli muutamassa sekunnissa täynnä.Pakkasin kuitenkin samalla pikaisesti mukaan dödöä ja hammasharjaa, koska en ollut mitään sairaalakassia edes miettinyt, saati pakannut.
Soitin sata kertaa hätänumeroon ( 4) ja soitin Taysin päivystykseen, jossa heti minut otettiin tosissaan ja käskettiin soittamaan hätäkeskukseen, että laittavat ambulnssin tulemaan. Hätäkeskuksesta vastattiin tyyliin, että hoitavat asiat kyllä tärkeysjärjestyksessä. Mikkokin oli jo vihaisen oloinen.
Yli tunnin odottelun jälkeen ensihoito saapui. Hieman ärsytti, olisimme omalla autolla olleet puoli tuntia ennen perillä. Varsinkin, kun useampi hoitaja on jälkikäteen sanonut, että oli hyvä, että tulitte niin nopeasti. Nopeamminkin olisimme päässeet! Mutta odottelin siis makuuasennossa meidän kuistin sohvalla, lasten ja Mikon ympäröidessä minut. Verta tuli ihan hulahtamalla sohvaan asti, läpi ison pyyhkeenkin, kun ensihoito vihdoin saapui. Eikä heillä ollut kiireen kierää.
Kävelin pihalla oleville paareille ja vielä pihassa minua haastateltiin ja mittailtiin rauhalliseen tahtiin. Matkakin meni hyvin verkkaisesti. Ei mitään kiirettä, vaikka itsestä tuntui, että vauva kuolee. Rukoilin pakonomaisesti, luin mielessä psalmia 139 ja 23 ja pelkäsin toden teolla.
Sairaalassa vastassa olleet hoitajat olivat ystävällisiä ja olivat minua jo odotelleet, kun vihdoin perille saavuttiin. Verta tuli koko ajan hulahduksia. Eikä eka hoitaja löytynyt sydänääniä. Kyllä pelotti. Vaatteet olivat veressä yltäpäältä.
Koko tämä aika sairaalassa oli pelon ja epätoivon värittämää, että mitä tässä tapahtuu? Tajusin, että pakko tässä on vauva saada maailmaan, koska verta tuli niin paljon. Mutta koska ja miten? En oikein saanut vastauksia tai osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Lääkärikin ultrasi pitkään. Onneksi hän sanoi aika pian, että kyllä täällä sydän äänet kuuluu. Mikä helpotus!
Vaikka aamulla olin ollut neuvolassa ja sydänäänet oli tutkittu, silti pelotti aivan hirveästi. Ainoa ilon hetki ambulanssissa oli, että jossain kohtaa tunsin kuin jonkun liikkeen vatsassa. Mutta tosi vaimean sellaisen. Myös ennen verenvuotoa, sohvalla maatessa, oli vatsassa ollut kova mylläkkä.
Ambulanssimiehen ainoa lohdutus oli, että hän sanoi, että mylläys ennen verenvuotoa oli " hyvä merkki". Mitään tutkimuksia hän ei minulle tehnyt - no mittasi kuumeen ja verenpaineen. Ne minua tietysti kovasti kiinnostivatkin tuossa tilanteessa! Mutta sitten naiset sairaalan päässä, kun sinne vihdoin ja viimein saavuttiin,olivat ihan eri maata - hyvin empaattisia ja huomaavaisia.Ja loivat sellaista " ei hätää" - tunnelmaa läsnäolollaan.
Olin aika tietämätön,mitä sairaalassa tapahtuu. Enkä tiennyt oikein, uskallanko edes kysyä. Aika pitkän ja perusteellisen ultrauksen jälkeen, lääkäri sanoi, että siellä on jotain kummaa tyhmää on napanuoran ympärillä. Mietti sitäkin, että onko vauvan mahanpeitteet auki, mutta ei siltä varsinaisesti näyttänyt.
Sitten minut siirrettiin taas hoitajien luo, jossa sain kortisonipiikin ja yksi hoitaja sanoi, että pyrimme estämään synnytyksen käynnistymisen. Kun en tiennyt, että syntyykö vauva vai ei. Ääni sisälläni kyllä sanoi, että vielä tänään saat pojan. Epätietoisuus oli valtavaa ja varsinkin, kun sanottiin ,että minut siirretään synnytyssaliin, koska " siellä on paremmat laitteet". Mikko taisi tässä vaiheessa lähteä viemään lapsia isälle, kun hoitajat oli kehottanut niin tekemään.
Siirryin synnytyssaliin, muistan jumppapallon ja muita tykötarpeita. Supistuksia ei ollut, ei harjoitussupistuksiakaan! Niitä oli kyllä raskaudessa piisannut. Mutta kun olin synnytyksessä, niin sitten edes niitä ei kuulunut.
Olin hetken sängyllä makaamassa, kun lääkäri tuli tutkimaan ja sanoi, niin kuin muutkin olivat sanoneet, että tätä verta tulee ja on tosi vetistä. Aiemmin oli selvitetty,että lapsivettä on mukana. Lääkäri tutki, että kohdunkaulaa oli hyvin jäljellä. Ja sitten ihan nopeasti hän totesi, että äidin vuoksi menee sektioon. Hän laskeskeli siinä menetetyn veren määrää.
Nopeasti tilanne sitten selvisi ja minä olin oikeastaan aika helpottunut, ettei tarvinnut alateitse alkaa synnyttää niin pientä. Siirryttiin leikkaussaliin, minua alettiin puuduttaa ja kyseltiin taas rutiinikysymykset lääkityksestä yms. Jälkikäteen hävettää jalkani, jotka olivat mustien jouhien peitossa. Eka puudute ei tepsinyt, mutta toinen sitten teki tehtävänsä. Anestesialääkäri oli ainoa, kenet näin. Hän siellä jutteli minulle ja nipisteli jalkoja. Sellainen pullonpohjalasi -miekkonen. Aloin olla tunnoton ja Mikko tuli jossain vaiheessa saliin. En ollut tuntea häntä leikkussaliasussaan.
Mikko kertoi, että odottaessaan saliin pääsyä, joka tuli hänelle ihan täytenä yllätyksenä, kun palasi viemästä lapsia vaarin luo alas parkkipaikalle, hän ajatteli, että tämä on vain pahaa unta. Toivottavasti tästä herää. Mutta ei ollut.
Leikkaus oli nopea. Tunsin yhden viillon vatsassa, sitten toisen, sitten vatsan moukarointia ja sanat " vauva on syntynyt". Näin hänet nopeasti sivulta, selkä ylöspäin, kuulin pari pientä kaukaisia ja siinä sitä pienenpientä naperoa kiikutettiin seuraavaan operaatioon. Vauva syntyi 23.15, kun verenvuoto alkoi n. 19.45. Pääsen hetkessä siihen tunnelmaan, kun verta on käsissäni sohvalla maatessa ja ajattelen, että ei voi olla totta. En edes jaksaisi lähteä mihinkään.
Mutta takaisin klo 23.15. aikaan. Mikko taisi lähteä aika pian vauvan perään, joista itse olin onneksi autuaan tietämätön. Melko hyvän alun jälkeen , vauvan tila romahti. Kolmen jälkeen yöllä Mikko on kertonut, että vauvan hengitys romahti. Ja kuudelta aamulla, että typpi on auttanut. Jos se ei olisi auttanut, olisi se ollut siinä. Kooltaan vauva oli ihan isokokoinen. Mutta hän oli ehtinyt saada keuhkoihinsa veristä lapsivettä. Ja niinpä hän sai 90-prosenttisesti happea. Minä jäin kokoon kursittavaksi, jonka jälkeen minut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen. Sain siellä juhlakahvit Mikon kanssa, jotka sai oksentamaan. Aiemmin ne on todella olleet juhlakahvit..Söin pikkuisen jogurttia ja join mehua. Mikko piti oksennuspussia kädessään, kun se kaikki kohta tuli ylös. Tämän jälkeen minut vietiin katsomaan vauvaa, jossa jälkeen oksensin. Se oli jotenkin kuvainnollista. En oksentanut vauvan takia, vaan huumehöyryjen..
Mikko jäi vauvan luo ja minut siirrettiin sitten toipumaan leikkauksesta. Hikosin ja tärisin hallitsemattomasti pari tuntia putkeen, taisin saada elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen ja aloin miettimään ,mitä tässä tapahtui. Äiti kysyi ,miten voin. Ja vastasin: en tiedä.. Koska olo oli ihan hirveä..Tulevaisuus näytti sellaiselle, että mitään odotettavaa ei ollut. Kauhu vain siitä,mitä oli tapahtunut, ja mitä vaikeuksia oli tulossa. Ja ne sängyn laidat - miten voikin laidat ahdistaa! Jouduin pari kertaa pyytämään hoitajaakin paikalle. Kyllä hän kuunteli,.mutta ahdistus säilyi. Sitten sain rauhoittavan lääkkeen, joka auttoi nukkumaan pari tuntia
Herättyäni ahdistus oli poissa. Eikä ole samanlaisena palannut. En kyllä oikein muista tiistaiaamusta sitten mitään. Siirryin osastolle. Kävin varmaan katsomassa vauvaa. Laitoin viestejä vauvan syntymästä. Söin ruokaa. Illalla sain kauhean horkan, niin että tärisin. Sain kaksi peittoa ja lämpöpussin, joiden avulla jotenkin selvisin yöstä. Illalla en saanut iltapalaa. Muuta kuin sokerivettä suoraan suoneen. Nyt menee päivät kyllä vähän sekaisin. Ehkä pääsin torstaina pois potilaana olosta.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti