Suruinen pitkäperjantai on ohi

Tiina sanoo, että ei muista milloin aikuisiällä olisi kaatunut. Mä oon kaatunut jo muutaman kerran enemmän tai vähemmän tässä odotusaikanakin ja kaaduin eilen taas, liukkaalla Kylmäkosken srk-talon pihalla. Olin siis pitämässä pitkäperjantain sanajumalanpalvelusta tai aloittelemassa sitä. No, en pystynytkään tulostamaan saarnaani ja jouduin lähtemään toiselle puolelle taloa, ulkokautta. 

Tulostus kuin ihmeen kaupalla onnistui, mutta palatessa kauhealla tohinalla sieltä sinne srk-salin puolelle, liukastuin pihassa ja lensin selälleni ja löin päänikin. Ja ehdin siinä sitten jo tirauttamaan kyyneleitäkin ennen jumalanpalveluksen alkua, kun pelkäsin, että vauva kuoli. Onneksi Mikkokin oli siellä, niin se yritti mun draamakuningattaren elkeitä vähän laimentaa. Hyvä puoli oli, että jumalanpalvelus meni suht rennosti, vaikka olinkin ihan nuhainen ja ei ollut mikkiä ja jouduin yrittää puhua kovaa. Mutta kun oli mielessä vaan se vauva, niin ei juuri jännittänyt.

No en tiedä, kuoliko se vauva. Ei mulla sitten mitään oireita ole ollut. Mutta aattelin, miten tyypillistä, että se vauva kuolisi pitkäperjantaina.

Huomenna kai meidän perhe ja pari serkkua tulee pääsiäisaterialla meille.  Tiedossa on lammasta, lohta, kermaperunoita, silakkarullia, kananmunamätijuttuja, kasvisjuttua ja fetasalaattia (syön kyllä mätitahnaa, vaikka mäti oiskin kielletty. mä muuten oon himoinnut hirveesti mätiä ja smetanaa ja sipulia yhdessä viime aikoina. Haluaisin mennä laivallekin vaan siksi, että pääsisi syömään sitä mielinmäärin)

Jos oon ennenkin ollut ruuan perään, niin kyllä se nyt on riistäytynyt käsistä. En mieti muuta kuin ruokaa. Illalla kun menen nukkumaan, unelmoin hampurilaisaterioista ja lasagnesta ja sipseistä. Kun herään aamulla, alan miettimään, että mitäs sitä voisi syödä. Ongelmana tässä on vaan se, että en yhtään tykkää tästä lihomisesta ja mahan kasvusta. Ainoo asia itsessäni, josta oon jossain määrin tykännyt, on ollut maha. Ja nyt näen vain, miten se muuttaa muotoaan. Miten paino nousee. Miten en enää oo mitenkään hoikka ihminen, vaan ihan niin tavallinen kuin vaan voi olla. Ja vaikka mahankasvu on jo musta alkanut, niin monet sanoo, että ei sitä juuri näy. Mietin vaan sitä, miten en saa sitä vatsaa enää takaisin, mikä mulla oli ennen. :( Äiti kyllä juuri kertoi, miten kätilöt sitten runnellen painaa mahan takaisin synnytyksen jälkeen. Mutta ei se nyt kovin timmi voi olla. Sitten toisaalta mietin näitä Victoria Beckhameita, jotka on saanut neljä lasta ja maha on kuin tikku. Mutta ne varmaan siirtyy heti toiselle saksimispöydälle synnytyksensä jälkeen.

No, toivottavasti sitten laihdun takaisin semmoseksi kuin olin. Painan nyt 59 kg. Mun paino saa nousta enää 5 kg, että se on "normaali paino". :( 

Hyvää hiljaista lauantaita kaikille. Mulla on kaste.

Hiljaisen viikon tiistai

Aamu on valjennut kovin kauniina ja kylmännäköisenä täällä Toijalassa. Eilen kävi vanhat opiskelukaverit meillä ekaa kertaa ja oli mukavaa. Kai kaikki on tavallaan muuttunut ja ei sitten kuitenkaan. Kai joku osuus ihmisessä pysyy kuitenkin samana vuodesta toiseen. 

Tänään sitten alkoi vauvamaailmassa 18.viikko. Eli voisi mennä jo pian sinne rakenneultraan. Tosin meillä se on yli kolmen viikon päästä.  16.4. Miten ne laittoi sen niin myöhään? Silloinhan on jo ihan kevät. Ja silti silloinkin voi vielä keskeyttää sen vauvan. Se lääkäri sano suoraan,e ttä jos jotain siellä ilmenee, niin voi sitten vielä lopettaa raskauden. :( Tämä on karu maailma. 

Mut joo, nyt ehkä tuntuu siltä, mistä ne ihmiset on puhunut jo pitkään. Että toisella kolmanneksella on elämänsä kunnossa. No en nyt elämäni kunnossa, mutta getting there... Juon nytkin kahvia ja söin aamupalaksi kaksi tortillaa! Eilisestä jääneitä. Muutenkin pystyn harjaan hampaat jo ainakin puolilla kerroista ilman yökkäysreaktiota. Ja on ihan normi olo. Tuntuu ihan kuin ennen raskauttakin, vaikka lihonut on. Ja väsyy helpommin.  Mutta maltan tuskin odottaa, että ne meidän "viralliset" tuparit on. Kun silloin saa varmaan taas tortilloja ja muita herkkuja. :) Ikään kuin en voisi syödä niitä jo ennen... Hedonisti kun olen.

Eilen käytiin Mikon kanssa uimassa. Mä kilsan ja Mikko muutama sata metriä enemmän. Ja olin kyllä niin voipunut saunan jälkeen, että en meinannut pysyä aluksi pystyssä. Suihkussakin olin vaan kyykyssä. Varmaan ne mummut ihmetteli, että mikä mulla on. Pastoraalissahan mulle tuli tuommoinen kanssa, tässä pari viikkoo sitten. Tosin olin oksentanut runsain mitoin aamulla ja en ollut sitten syönyt muutakuin omenaa. Ja piti seisoskella jossain hartaustilanteessa pitkiä aikoja, jolloin silmissä alkoi sumentua ja korvissa soida ja kauhea hiki laskeutui ylleni. Sitten vain olin kyykyssä lopun aikaa. No, kai se on näitä raskisoireita. Silloin kerranki Tiinan kanssa lenkillä, kun käveltiin jotain 14 km, niin yhtäkkiä alkoi tulemaan kauhea voipumus. Vaikka ennen kyllä olisin jaksanut vaikka mitä.

Mulla on kovasti paineita töissä. Tai jos kattoo kalenteriinsa, niin tulee semmoinen ahdistus. Mutta päivä vain ja hetki kerrallansa varmaan pitäisi edetä. Nyt kun on vielä hiljainen viikko, niin se tietää papin elämässä usein kiireisiä aikoja.Sitten miettii vaan, että mistä ammennan nää saarnat tuleviin kirkkoihin. Kun mun raamatunluku on nykyään ihan nollassa. Ja mulla ei vaan ole oikein sanottavaa. Mutta täytyy luottaa, että Jumala auttaa.

Koin syksyllä valtavan suuren voipumuksen myös tämän työn tiimoilta. Kun kyllästyin näihin meidän kirkon vuosikertoihin. Tuntui ylivoimaiselta laatia taas uusia saarnoja näistä samoista Jeesus, elämän leipä -aiheista. Tai nytkin kun tänään pitäisi laatia taas yksi puhe Barabbaksesta, niin mietin, että ei siitäkään hepusta loputtomiin voi puhua. Kun olen puhunut siitä jo niin paljon. Mutta nyt Barabbaan kimppuun. 

Haluaisi vaan googlettaa vauvajuttuja, mutta oon jo pari viikkoa sitten lukenut tämän 18. viikonkin tapahtumat jo ennakkoon. Joten nyt täytyy alkaa varmaan tutustumaan jo tuleviin viikkoihin. Mutta kahden viikon päästä alkaa viikko 20. Huimaa!

4 vuotta myöhemmin...

Heippa. Päätin alkaa kirjoittaa tätä blogia neljä vuotta siitä, kun ensi ja viime kerran tänne kirjauduin.. Mutta nyt olen takaisin better than ever :).Tapaturma-alttiina edelleenkin, en aatellut vaihtaa tätä blogin nimeä. Joten "Sateenvarjo riekailena" suunnilleen kuvaa elämääni ja tätä viljelemääni pyhää(?) huolettomuutta aika hyvin. 

Ja kun ootan nyt pientä vauvaa, (poikavauvaa, näin uskon!) niin aattelin kirjoitella jotain tästä odotusajasta, että jotain ees tulee dokumentoitua.

Nyt mulla on meneillään viikko 16+4 (vaikka sen ultran mukaan 16+6). Eli seitsemästoista viikko. Se kuulostaa paremmalle (Y) Ootan koko ajan, että tulis kevät ja kesä ja äitiysloma ja vauva. Mutta toisaalta tuntuu kovin pelottavalle, miten lähellä on jo puoliväli. Plus elän koko ajan kauheiden pelkojen keskellä. Mahassa tuntuu jatkuvasti vihlontaa, mutta yritän uskotella, että siellä se maha vaan kasvaa. Lisäksi tänäänkin oon ollu vähän paniikissa, kun ei mitään tunnu mahassa, vaikka sitä kuplintaa on jo toisinaan vähän tuntunutkin. Ei siis pieruja, vaan vauvan liikkeitä. Toissapäivänä kävin pitkästä aikaa hölkkäämässä Mikon kanssa, ja sitten koko seuraavan yön maha olikin aika kipeä. Joten pitää varmaan pidättäytyä siitä. Tosin vauhti oli niinkin huima, että Mikko pystyi kävelemään rinnalla. 

Sitten kerron nolon salaisuuden. En oo ostanut yhtään mitään vauvaa varten. (Joudun by the way kutsuun vauvaa vauvaksi, kun me kutsutaan sitä jo ihan sen tulevalla nimellä. Ja jos niin käviskin, että joku lukisi tämän, niin en tahtoisi että se tieto vuotaisi... :/ Mutta oon kyllä sen verran ylpeä, että en oo hankkinut mitään noloa "työ"nimeä vauvalle. Saati sitten kutsu sitä masuasukiksi.. En tiiä, onko tässä maailmassa hirveempää nimitystä viattomalle pienelle ihmistaimelle.). Mutta niin, takaisin juoneen: en oo ostanut mitään vauvalle. Että siinä mielessä en ole seonnut. Mutta ei hätää, mun sekopäisyyteni lähti aivan uudelle tasolle. Olen nimittäin tehnyt ensimmäisen kastekutsun! :) Ja lauloin itkukurkussa noita lastenvirsiä ja hengellisiä lauluja ja "soitin" kitaraa, kun mietin , mitä tahdon siellä kastejuhlassa sitten laulettavan. Toi Ompa taivaassa tarjona lapsillekin on ihan paras. Mun vauvan kasteessa saisi puhua ihan vapaasti taivaasta ja kuolemasta, koska sitähän varten se vauva kastetaan. Että siitä tulisi ikuisen elämän perillinen. Mutta mietin niitä ihmisiä, jotka ei ehkä oo niin syvällä ;) tässä kasteen teologiassa, että onko tuollaiset taivasmaalailut kastelauluissa jo liikaa. No, ehkä tämä kysymys ei nyt ole loppujen lopuksi kaikkein akuutein.

Taidan lähtee kattoon tuota Bangladesh -aiheista matkaohjelmaa telkkarista, kun en jaksa enää kirjoittaa. Oon siis nyt äitillä ja isällä tän palmusunnuntain viikonlopun ja Mikko on yksin kotona Toijalassa. Mutta tänään oli kivaa käydä kastekeskustelussa ala-asteen koulukaverin luona, olla äitin kanssa kävelyllä ja äsken saunassa. Ja on mukavaa mennä myös huomenna kirkkoon Viljakkalaan, kun en oo käynyt siellä moneen, moneen kuukauteen. Mutta sen sijaan, että istun tässä koneella hömpöttelemässä, mun pitäis tehdä kovasti töitä (vaikka vapailla nyt oonkin) kun ens viikko on aika hulluutta töissä. Onneks ei samanlainen kuin viime vuonna sentään.

Huomaan nyt, miten tylsä tästä blogista tulee.. :) Mutta samapa tuo... Tää on mua varten.