Rv 33+2 ja pian 4 viikkoa

 Vauvamme on kohta neljä viikkoa! Ei uskoisi. Koska eletään tälläistä odotusaikaa yhä, mutta vauva on vaan vatsan ulkopuolella. Silti kaikki ajatukset ovat suuntautuneet aikaan, jolloin sairaalasta pääsee kotiin. Juuri tänään mietin, miten ihana kevättalvi ja kevät ja kesä meitä odottaa. Toivottavasti pystytään elämään normaalia vauva-arkea sitten. 

Vauva saavutti eilen 2 kilon maagisen rajan. Lisäksi on ollut nyt ilman viiksiä aina välillä. Tänäänkin äsken 2,5 tuntia kengurussa. Nyt kuitenkin on taas viikset nenässä. Mutta pikkuhiljaa. Lääkäri oli  ennen joulua puhunut siitä, että jos uudeksi vuodeksi päästäisiin tuonne tarkkailuun. Tai ainakin viiksistä eroon. Toivottavasti. Sitten alkaa uusi vaihe, kun ei olla teholla. 

Pitäisi laittaa kotia kuntoon vauvaa varten. Onneksi on saatu jotain pieniä vaatteita. Ja äitiyspakkaus on. Minä olen saanut päähäni, että vauva tulisi kotiin 14.1. Katsotaan. Kovasti hän on kasvanut ja on ihan reipas vauva. Rauhallinen, mutta tomera.

Voin laittaa ylös muutamia etappeja tai vaiheita tältä matkalta, ettei aivan unohdu.

-Muistan, miten pienen pieni rääkyvä vauva kiidätettiin leikkauksen tapahduttua ohitseni. Siinä se vauva vaan sujahti, enkä ollut häntä oikein tuntea. 

-Tärkein oli se, kun vauva ei pystynyt hengittämään itsekseen silloin syntymäyönä oikein lainkaan.  Ensiksi synnyttyään sektiolla voi ihan hyvin. Mutta sitten 3 aikaan yöllä,Mikko oli laittanut viestiä,että ei pysty hengittämään ollenkaan, tai lisähappea menee 90prossaa. Onneksi sitten 5-6 aikaan aamulla typpi oli alkanut toimimaan. 

-Suuri askel oli lauantaina 7.12. kun sain vauvan ensi kertaa syliin. Kyyneleet tulivat silmiin, kun sain hänet ensi kertaa. 

Päivät ovat vilisseet ohi, niin että en meinaa osata erottaa niitä. Kun tapasimme kriisityöntekijän viikon päästä syntymästä olin vähän kuin shokissa yhä. En osannut oikein nähdä tätä tragediaa. Kunhan oli selviytymismoodi päällä. Nyt kun aatonaattona tavattiin taas, olin jo tajunnut tilanteen. Sitä sitten vuodatin. 

Tällä viikolla vauva on ollut muutaman kerran rinnalla. Ei hän oikein osaa sitä imeä. Mutta kuitenkin. Innokas tuttimaakari hän kyllä on. Nyt kun tällä viikolla nostettiin samana päivänä katto ylös keskoskaapista ja hän sai olla ilman viiksiä, se väsytti pienen. Mutta vaikka ilman viiksiä ei nyt voi vielä koko aikaa olla, lämmön pitää jo hyvin. Kattoa ei ole laskettu. Muutenkin alun vaikeuksien jälkeen on koko ajan ollut kehitystä. Suuri oli se päivä, kun hän pääsi hengityskoneesta. En edes muista koska. Sitten oli painejutussa jonkin aikaa, mutta se keräsi ilmaa vatsaan. Siirtyi viiksiin jo aika pian sitten, että tuossa painejutussa oli ehkä päivän. Virtauksia oli aluksi jotain 8 litraa, sitten vähennettiin päivien edetessä .nyt on vielä kolme, mutta nyt mennään sitten välillä ilman viiksiä. 

Vähän huolta on aiheuttanut aivon sivukammioissa olevat verenpurkaukset

 Lääkäri kyllä vakuutti, että ei ole niistä huolta. Mutta otin raskaasti. Itse aivot ovat ihan kunnossa. Tuntuu,että muuten hän voi ihan hyvin, mutta hengitys ja veri keuhkoissa, ovat olleet niitä, jotka on tuottanut ongelmia. 

Vauva on kuitenkin aika hauska. Osaa pitää itse tuttia. Tunnistaa ruoka-ajat ja alkaa vaatia ruokaa jo n..20.min ennen kuin sitä saa. Ruokaa menee nenämahaletkulla siis 3.tunnin välein masuun.

Vauva 32+2

 Heippa, 

Vauva on nyt 2 viikkoa ja 5 päivää. Ja korjatun iän mukaan tuon rv 32+2. Minä toivon, että kuten siinä nt-ultrassa, että hän olisi 3 päivää isompi kuin pitäisi, joten olisi ollut syntyessään jo 30+0. 

Mikko sanoi juuri aamulla, että kun sanottiin silloin syntymäyönä, että voi tulla tervehtimään vauvaa, niin se oli hänelle raskas paikka. Verinen muovipussi, jossa pikkuruinen vauva oli. Olisi kiva enemmänkin jutella hänen kanssaan näistä ekan yön tapahtumista. 

En ole juuri kirjoitellut mitään muistiin. Mutta nyt vauvan virtaus on laskettu 2.8:aan. Aika suuri muutos siihen, kun hänelle meni 90 prosenttia happea sisään ekana yönä. Nyt painoa on jo 1780g ja pituus n. 41 cm. Eilen hän oli ekaa kertaa oikeastaan rinnalla, niin että yritti imeä ( kerran aiemmin on maannut tuossa sylissä imetysasennossa) ja ihan pirteänä yritti imeä. Suuri etappi sekin. Nyt hoitaja sanoi, että kokeillaan kaapissa oloa ilman kattoa tänään. 

Itsellä epäilin kohtutulehdusta ja kätilökin kävi katsomassa. Mutta kehottivat minua vaan lisäämään hygieniaa ja vaihtamaan sidettä useimmin. Mutta haju on edelleen inhottava vuodessa. Thanks for sharing. " You're welcome". 

Apneoita on vielä välillä, mutta aika hyvin hän korjaa sitten pulssin. Mutta vielä kuukausi sairaalamatkaa vielä edessä. Lasten joululoma alkoi eilen ja se ehtii loppumaan, ennen kuin pääsemme kotiin vauvan kanssa. 

Mutta ihana nähdä melkein päivittäin jotain edistystä. Maitomäärät on kasvussa, vatsa vetää ruokaa ja itse aika hyvin hengittää ja pitää lämpönsä. Joten ihan hyvällä tolalla. Mutta silti tämä harmittaa niin kovasti. 😞 Olisi ollut edes tähän asti vatsassa. Kun ei tullut mieleenkään, että syntyisi ajoissa. Vaikka harjoitussupistuksia kovasti oli, mutta niin on ollut ennenkin. Rukoukseni on, että vauvalle ei jäisi keskosuudesta mitään vaivoja ja imetys lähtisi sujumaan ja arki vauvan kanssa solahtaisi nopeasti normaaliksi. Että ei oltaisi kotona sitten ihan kauhuissaan hänen kanssaan . 

Vauva nelonen syntyi ( rv 29+4)

 Olen Taysissä yötä, kun kirjoitan tätä. Aamos ja pikku -Eliel ovat kanssani. Aiemmin olen tehnyt asioita "tyttöjen kanssa ", nyt ensimmäistä kertaa "poikien kanssa". Eliel on nyt 5 päivää vanha. Eli raskausviikolla 30+2. ( Kirjoitettu la 7.12.)

Kaikki alkoi maanantaina. 2.12. Tai oikeastaan jo sunnuntaina oli muutama kumma juttu. Kastoin vauvan ja tunsin kirkossa,kuinka joku porautui alas. Minulla oli myös ollut pari kertaa tosi ohutta valkovuotoa viikonloppuna, oliko se oikeasti lapsivettä, en tiedä. 

Maanantaina oli työpäivä. Olin mm. kastekeskustelussa. Olin koko päivän kömpelö, väsynyt ja tosi pahantuulinen. Yritin tehdä myös kotihommia, kaavailin reissua Valkeakoskelle ja hain vihassa jonkun postipaketin. Makailin illalla sohvalla ja jotain tuli housuihin. Se epätoivo, kun katsoin märkää kättäni ja se oli verta. Huusin Mikolle, että nyt tulee verta. Otin housuja hädässä pois jalasta ja veriläiskiä muodostui lattialle. Olin paniikissa, tämä ei voinut olla totta. Sitten ajatukset alkoivat laukata, pitäisi sheivailla, jos lähtee synnyttämään. Olen vihainen itselleni, että olen tällainen. Ja miksi en sheivaile säännöllisesti? No, kävin suihkussa, sheivasin katsomatta tulosta. Ja sitten vasta syntymän jälkeen tajusin, mitä jälkeä olin saanut aikaan. 😀Jaloissa oli kyllä paljaitakin kohtia siellä mustien karvavanojen vieressä. Vuosin taas verta suihkussa. Laitoin ison yösiteen, joka yhden hulahduksen myötä oli muutamassa sekunnissa täynnä.Pakkasin kuitenkin samalla pikaisesti mukaan dödöä ja hammasharjaa, koska en ollut mitään sairaalakassia edes miettinyt, saati pakannut.

Soitin sata kertaa hätänumeroon ( 4) ja soitin Taysin päivystykseen, jossa heti minut otettiin tosissaan ja käskettiin soittamaan hätäkeskukseen, että laittavat ambulnssin tulemaan. Hätäkeskuksesta vastattiin tyyliin,  että hoitavat asiat kyllä tärkeysjärjestyksessä. Mikkokin oli jo vihaisen oloinen. 

Yli tunnin odottelun jälkeen ensihoito saapui. Hieman ärsytti, olisimme omalla autolla olleet puoli tuntia ennen perillä. Varsinkin, kun useampi hoitaja on jälkikäteen sanonut, että oli hyvä, että tulitte niin nopeasti. Nopeamminkin olisimme päässeet! Mutta odottelin siis makuuasennossa meidän kuistin sohvalla, lasten ja Mikon ympäröidessä minut. Verta tuli ihan hulahtamalla sohvaan asti, läpi ison pyyhkeenkin, kun ensihoito vihdoin saapui. Eikä heillä ollut kiireen kierää. 

Kävelin pihalla oleville paareille ja vielä pihassa minua haastateltiin ja mittailtiin rauhalliseen tahtiin. Matkakin meni hyvin verkkaisesti. Ei mitään kiirettä, vaikka itsestä tuntui, että vauva kuolee. Rukoilin pakonomaisesti, luin mielessä psalmia 139 ja 23 ja pelkäsin toden teolla.

Sairaalassa vastassa olleet hoitajat olivat ystävällisiä ja olivat minua jo odotelleet, kun vihdoin perille saavuttiin. Verta tuli koko ajan hulahduksia. Eikä eka hoitaja löytynyt sydänääniä. Kyllä pelotti.  Vaatteet olivat veressä yltäpäältä.

Koko tämä aika sairaalassa oli pelon ja epätoivon värittämää, että mitä tässä tapahtuu? Tajusin, että pakko tässä on vauva saada maailmaan, koska verta tuli niin paljon. Mutta koska ja miten? En oikein saanut vastauksia tai osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Lääkärikin ultrasi pitkään. Onneksi hän sanoi aika pian, että kyllä täällä sydän äänet kuuluu. Mikä helpotus! 

Vaikka aamulla olin ollut neuvolassa ja sydänäänet oli tutkittu, silti pelotti aivan hirveästi. Ainoa ilon hetki ambulanssissa oli, että jossain kohtaa tunsin kuin jonkun liikkeen vatsassa. Mutta tosi vaimean sellaisen. Myös ennen verenvuotoa, sohvalla maatessa, oli vatsassa ollut kova mylläkkä.

Ambulanssimiehen ainoa lohdutus oli, että hän sanoi, että mylläys ennen verenvuotoa oli " hyvä merkki". Mitään tutkimuksia hän ei minulle tehnyt - no mittasi kuumeen ja verenpaineen. Ne minua tietysti kovasti kiinnostivatkin tuossa tilanteessa! Mutta sitten naiset sairaalan päässä, kun sinne vihdoin ja viimein saavuttiin,olivat ihan eri maata - hyvin empaattisia ja huomaavaisia.Ja loivat sellaista " ei hätää" - tunnelmaa läsnäolollaan. 

Olin aika tietämätön,mitä sairaalassa tapahtuu. Enkä tiennyt oikein, uskallanko edes kysyä. Aika pitkän ja perusteellisen ultrauksen jälkeen, lääkäri sanoi, että siellä on jotain kummaa tyhmää on napanuoran ympärillä. Mietti sitäkin, että onko vauvan mahanpeitteet auki, mutta ei siltä varsinaisesti näyttänyt. 

Sitten minut siirrettiin taas hoitajien luo, jossa sain kortisonipiikin ja yksi hoitaja sanoi, että pyrimme estämään synnytyksen käynnistymisen. Kun en tiennyt, että syntyykö vauva vai ei. Ääni sisälläni kyllä sanoi, että vielä tänään saat pojan. Epätietoisuus oli valtavaa ja varsinkin, kun sanottiin ,että minut siirretään synnytyssaliin, koska " siellä on paremmat laitteet". Mikko taisi tässä vaiheessa lähteä viemään lapsia isälle, kun hoitajat oli kehottanut niin tekemään. 

Siirryin synnytyssaliin, muistan jumppapallon ja muita tykötarpeita. Supistuksia ei ollut, ei harjoitussupistuksiakaan! Niitä oli kyllä raskaudessa piisannut. Mutta kun olin synnytyksessä, niin sitten edes niitä ei kuulunut. 

Olin hetken sängyllä makaamassa, kun lääkäri tuli tutkimaan ja sanoi, niin kuin muutkin olivat sanoneet, että tätä verta tulee ja on tosi vetistä. Aiemmin oli selvitetty,että lapsivettä on mukana. Lääkäri tutki, että kohdunkaulaa oli hyvin jäljellä. Ja sitten ihan nopeasti hän totesi, että äidin vuoksi menee sektioon. Hän laskeskeli siinä menetetyn veren määrää. 

Nopeasti tilanne sitten selvisi ja minä olin oikeastaan aika helpottunut, ettei tarvinnut alateitse alkaa synnyttää niin pientä. Siirryttiin leikkaussaliin, minua alettiin puuduttaa ja kyseltiin taas rutiinikysymykset lääkityksestä yms. Jälkikäteen hävettää jalkani, jotka olivat mustien jouhien peitossa. Eka puudute ei tepsinyt, mutta toinen sitten teki tehtävänsä. Anestesialääkäri oli ainoa, kenet näin. Hän siellä jutteli minulle ja nipisteli jalkoja. Sellainen pullonpohjalasi -miekkonen. Aloin olla tunnoton ja Mikko tuli jossain vaiheessa saliin. En ollut tuntea häntä leikkussaliasussaan. 

Mikko kertoi, että odottaessaan saliin pääsyä, joka tuli hänelle ihan täytenä yllätyksenä, kun palasi viemästä lapsia vaarin luo alas parkkipaikalle, hän ajatteli, että tämä on vain pahaa unta. Toivottavasti tästä herää. Mutta ei ollut.

Leikkaus oli nopea. Tunsin yhden viillon vatsassa, sitten toisen, sitten vatsan moukarointia ja sanat " vauva on syntynyt". Näin hänet nopeasti sivulta, selkä ylöspäin, kuulin pari pientä kaukaisia ja siinä sitä pienenpientä naperoa kiikutettiin seuraavaan operaatioon. Vauva syntyi 23.15, kun verenvuoto alkoi n. 19.45. Pääsen hetkessä siihen tunnelmaan, kun verta on käsissäni sohvalla maatessa ja ajattelen, että ei voi olla totta. En edes jaksaisi lähteä mihinkään. 

Mutta takaisin klo 23.15. aikaan. Mikko taisi lähteä aika pian vauvan perään, joista itse olin onneksi autuaan tietämätön. Melko hyvän alun jälkeen , vauvan tila romahti. Kolmen jälkeen yöllä Mikko on kertonut, että vauvan hengitys romahti. Ja kuudelta aamulla, että typpi on auttanut. Jos se ei olisi auttanut, olisi se ollut siinä. Kooltaan vauva oli ihan isokokoinen. Mutta hän oli ehtinyt saada keuhkoihinsa veristä lapsivettä. Ja niinpä hän sai 90-prosenttisesti happea. Minä jäin kokoon kursittavaksi, jonka jälkeen minut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen.  Sain siellä juhlakahvit Mikon kanssa, jotka sai oksentamaan. Aiemmin ne on todella olleet juhlakahvit..Söin pikkuisen jogurttia ja join mehua. Mikko piti oksennuspussia kädessään, kun se kaikki kohta tuli ylös. Tämän jälkeen minut vietiin katsomaan vauvaa, jossa jälkeen oksensin. Se oli jotenkin kuvainnollista. En oksentanut vauvan takia, vaan huumehöyryjen..

Mikko jäi vauvan luo ja minut siirrettiin sitten toipumaan leikkauksesta. Hikosin ja tärisin hallitsemattomasti pari tuntia putkeen, taisin saada elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen ja aloin miettimään ,mitä tässä tapahtui. Äiti kysyi ,miten voin. Ja vastasin: en tiedä.. Koska olo oli ihan hirveä..Tulevaisuus näytti sellaiselle, että mitään odotettavaa ei ollut. Kauhu vain siitä,mitä oli tapahtunut, ja mitä vaikeuksia oli tulossa. Ja ne sängyn laidat - miten voikin laidat ahdistaa! Jouduin pari kertaa pyytämään hoitajaakin paikalle. Kyllä hän kuunteli,.mutta ahdistus säilyi. Sitten sain rauhoittavan lääkkeen, joka auttoi nukkumaan pari tuntia

 Herättyäni ahdistus oli poissa. Eikä ole samanlaisena palannut. En kyllä oikein muista tiistaiaamusta sitten mitään. Siirryin osastolle. Kävin varmaan katsomassa vauvaa. Laitoin viestejä vauvan syntymästä. Söin ruokaa. Illalla sain kauhean horkan, niin että tärisin. Sain kaksi peittoa ja lämpöpussin, joiden avulla jotenkin selvisin yöstä. Illalla en saanut iltapalaa. Muuta kuin sokerivettä suoraan suoneen. Nyt menee päivät kyllä vähän sekaisin. Ehkä pääsin torstaina pois potilaana olosta. 

.

Vauva numero 4, rv 27+4

 Hei päiväkirjani. 

Nyt vihdoin, kun kolmas trimesteri on alkanut tai ainakin alkamassa, on kirjoitettava ylös jotain tästä odotuksesta. Varmaan tästä tulee pitkä teksti, koska en ole sinusta vauvani, oikein mitään kirjoittanut muistiin. 

Olen odottanut sinua tosi kauan, noin kaksi ja puoli vuotta, ennen kuin tosi yllättäen kerroit tulostasi. Olin ihan ällikällä lyöty. Olin jo luopunut toivosta ja koin esivaihdevuosioireitakin. Ainakin ne ovat nyt odotuksen ajan olleet poissa. Mutta niin vain kesäkuun alkupuolella minulle alkoi välillä häivähtää ajatuksissa, että josko olisin raskaana. Tai ainakin kerran. Sillä ennen rippileirille lähtöä yhtenä päivänä katsoin itseäni peilistä silmiin ja ajattelin, että minä olen raskaana. Silmät näyttivät siltä. Hassua, että viikkojen edetessä, en enää nähnyt sitä peilikuvassani. 

Menin leirille. Ihmettelin sielläkin, kun yleensä riparin ruokatahti jollain tavalla hoikistaa- lisäksi oli vielä urheiluripari, joten liikuin tavallista enemmän - ja silti ei mitään suotuisia muutoksia  kehossa. Päinvastoin. Jo kotimatkalla riparilta tullessa,  kävin ostamassa raskaustestin ja tein sen heti kotona. Mikko taisi tulla samaan aikaan kotiin, kun tein testiä vessassa, niin että heti menin näyttämään hänelle tulosta. Oltiin kumpikin tosi ihmeissämme. Se, mitä olin odottanut vaikka kuinka kauan, kuitenkin tapahtui!

Epäusko oli  silti vahvana. Olin jo 41v ja keskenmenon pelko on ollut alituinen edellisissäkin raskauksissa, joten tällä kertaa se oli entistä vahvempi. Kolmisen päivää ehdin olla iloinen, kun ensimmäinen verenvuoto alkoi. Samalla loma alkoi.  Verta ei vielä tullut kauheasti ja olin tietoinen siitä, että alkuraskaudessa verenvuoto on aika normaaliakin. Mutta juhannusaaton kunniaksi, verenvuoto käynnistyi toden teolla. 

Lähdimme juhannuksen jälkeen Kuusamoon. Oltiin kylpylässä Jyväskylässä matkalla ja tuntui, että sauna ja kylpylä vain lisäsi verenvuotoa. Kuusamossa teimme pienen karhunkierroksen varmana keskenmenosta. Olin kaikista heikoin lenkki meidän perheestä. Turvonnut kasa, kun kuvia katsoo. Seuraavana päivänä suuntasimme Julman Ölkyn rotkojärvelle. Siellä verenvuoto lähti ihan lapasesta. Sitä vuosi ja vuosi. Suuntasin heti huussiin, jossa housuihin ehti tulla iso, melkein kämmenen kokoinen hyytymäkasa. Olin vähän paniikissa, ja pyysin Aavan apuun. Siinä oli 10-vuotiaalla tehtävä, auttaa äitiä siivoamaan veren jäljistä huussia. Ja sinne Julma Ölkyn hämyisään huussiin heitin hyytymän, jälkikäteen miettien, että miksi en tarkemmin tutkinut sitä. Miksi en selvittänyt, oliko se vauvani? Olin paniikissa verestä ja vaistomaisesti heitin kasan vain sinne huussiin. Jonnekin verikasa oli saatava. Jos siellä lepäät nyt, pieni vauvanalkuni, niin olen tosi pahoillani. 

Suru oli suuri ja olin viimeistään tässä kohtaa varma keskenmenosta. Reissussa tein raskaustestin ja sen viiva oli tosi vahva. Kotonakin tein ja se vain sanoi, että raskaana ja vieläpä ne viikot, jotka oli kaiken laskutavan mukaan meneillään. Ihmettelin, että eivätkö viivat ja viikot haalistu. Luin kuitenkin, että raskaushormoni pysyy aika kauan kehossa. Soitin neuvolaan peruakseni jo sopimani ensimmäisen neuvola-ajan. Sain lähetteen äitiyspoliklinikalle, että katsottaisiin, että kohtuni on valunut tyhjäksi. Kotona, ennen sairaalaan lähtöä, kuulin kuin joku olisi kuiskannut korvaani " Varaudu yllätykseen."

Oli kammottavaa odottaa vuoroaan Taysissä. Vihdoin lääkäri otti vastaan, kyseli kysymyksiä ja alkoi ultrata. Alakautta tietenkin. Hetken hän ultrasi ja sitten sanoi, että no, katson mitä täällä on ja kerron sitten. Ne on piinaavia hetkiä odottaa. Sitten lääkäri sanoi, että tämä on nyt aika yllätys, mutta kyllä täällä kyytiläinen on matkassa mukana tai löytyy. En ollut uskoa korviani. Eikä Mikkokaan. Lääkäri sanoi, että siellä näkyi myös iso hematooma, joka on vuotanut. Ja tulee vielä vuotamaan. 

Se tunne, kun soitettiin lapsille maatalousnäyttelyyn Seinäjoelle, jossa olivat vaarin kanssa, että vauva onkin elossa! Ihan ihme juttu. Jälkikäteen olen pohtinut ja yksi lääkärikin sanoi, että ehkä heitä oli kaksi. Toinen valui pois. Verenvuoto jatkui vielä jossain määrin elokuun alkuun asti, mutta sen koommin ei vuotoa ole ollut. Viimeksi ultratessa ei hematoomaa enää oikein edes näkynyt. 

Seuraavat jännitykset olivat sitten NIPT- jossa tutkittiin kromosomipoikkeavuudet ja rakenneultra, jossa katsottiin rakenteet. Kaikki oli ihme kyllä oikein hyvin! Vauvalla ei ole 99.9 prosentin varmuudella näitä yleisimpiä kromosomipoikkeavuuksia ja rakenteet oli kunnossa. Sydän on vahva ja sekin puhuisi sen puolesta, että on terve vauva. Ja poika hän on. Olen ollut niin kiitollinen. Ja miettinyt, voiko syntyä terve vauva neljä kertaa. Mutta toivottavasti voi. 

Vauva täyttää mielen kyllä koko ajan. Onneksi vihdoin on alkanut tuntua potkut kunnolla, mutta tuo etuseinämän istukka on kyllä ollut varsin tehokas vaimentaja. Sesistä tunsin potkut jo 13 viikolla.  Tästä kunnolla vasta, no nyt. :) Toki jo joskus ennen 20 viikkoa jotain. Mutta kun neuvolassa kyseli, että perheenjäsenet tunnustellut vauvan potkuja, niin ei juurikaan. Viime yönä sattui, että Mikko ehti tuntea muutaman potkaisun. Ja Aamos on kerran autossa ollessa ehtinyt tuntemaan jonkun potkun. Tytöt ei kertaakaan. 

Niin,että nyt sitten odotellaan, että jaksaisi olla töissä ja joulu tulisi ja tammikuu tulisi! Se on ollut inhokkini, mutta tällä kertaa ei. Saan jäädä ensin lomalle ja sitten raskausvapaalle. Voin hyvin vaihtelevasti. Ulkona kävellessä usein tuntuu, että mikäs tässä. Ihanaa raitista ilmaa ja ei kauheasti liitoskipuja. Supistuksia kyllä on, mutta tiukka takkini vaikuttaa sen, että ne eivät ulkona niin haittaa, kun kiristää kuitenkin. Sisällä ollessa en jaksaisi monesti kuin maata. Käskytän lapsia koko ajan. Ja sain kuin sainkin nyt flunssan, jolta olen koko syksyn säästynyt. :( Lisäksi hemoglobiini on ollut siellä 103-106 viime neuvolakäynnit, että olen syönyt nyt rautaa. Pahoinvointi on laantunut. Mutta etova olo ja sellainen tympääntyminen ruokaan jatkui myös aika pitkään, jonnekin 17-18 viikolle asti. Kuitenkin, tässäkin raskaudessa oksensin vain kerran. Se on ollut varmaan joka kerta. Himoissani ostin maustekurkkuja Prismasta Hämeenlinnasta ja söin ne kaikki kolme matkalla kotiin. Kotona menin sitten oksentamaan ne pois. 

Mutta jaksaa jaksaa. Olen niin kiitollinen sinusta rakas pikkuvauvani. Valitettavasti en ole nähnyt kasvojasi, mutta takaraivosta näytät veljeltäsi ja isältäsi. Me tyttöjen kanssa olemme kuvitelleet sinut tummahiuksiseksi ja kiharahiuksiseksi sinisilmäiseksi söpöliiniksi. Kenties olet kuitenkin kalju, niin kuin lapseni yleensä ovat olleet.