Synnytyskertomus melko yksityiskohtaisesti selitettynä. (varaa aikaa ja ehkä ruokaakin)

Meillä on tyttö! Laitoin vauvan ulos nukkumaan, ja nyt varasin aikaa, että voin kirjoittaa tämän synnytyskertomuksen oikein pitkän kaavan mukaan, nyt kun synnytyksestä ei ole vielä kulunut kuin vajaa viikko ja toisaalta se ei tunnu niin pelottavan läheiseltä kuin muutama päivä sitten.

Ajattelisin, että kaikki alkoi viime keskiviikkona. Olin jo perjantaista asti pelännyt (nyt oikein kunnolla!) että lapsivettä lirahtelee. Yöllä sitten vessassa käydessä siihen pytyn reunalle oli tipahtanut vaaleanpunaista nestettä ja epäilin sen olevan lapsivettä. Aamulla kävin aamupissalla ja paperiin tuli vanhan veren väristä ainetta ( joo-o, kerron näköjään kaiken! :)) ja ajattelin, että ahaa, tämä on sitä limatulppaa. Jota kyllä oli tullut varmaankin eri sävyisenä jo aiemminkin.

Soitin Hämeenlinnaan, synnytyssairaalaamme ja kerroin verisestä limasta ja mahdollisesta lapsivedestä. Nainen kuulosti sangen väsyneeltä ja naurahti tylysti, kun kysyin, että onko tuo verinen vuoto vaarallista. Eipä tietenkään. Mutta kun mainitsin mahdollisen lapsiveden, niin johan pyysivät tulemaan. Suihkussa ollessani jännitti kovasti, mitä päivä toisikaan tullessaan. Olin ehkä ensi kertaa sitä mieltä, että tässä sitä nyt mennään: saamaan vauvaa.

Mikko suostui kuskaamaan mut ennen ekaa koulupäiväänsä sitten sinne H-linnaan ja mut laitettiin heti käyrille, tehtiin alatutkimus, otettiin näyte mahdollisesta lapsivedestä, otettiin pissanäyte ja verenpaine . Supistuksia ei näkynyt käyrillä ja lapsivesitesti näytti negatiivista. Niinpä sain lähetteen köpötellä takaisin kotiin. Iskä ja äiti tulivat hakemaan mut Hämeenlinnasta asti, koska ajattelin, että en jaksa pitkää päivää viettää yksin Toijalassa. Niinpä suuntasin Karhelle. Vietin Karhella päivää, en ees muista miten. Ihan normaali päivä. Taisin käydä saunassa ja hengailla. Menin aikaisin sänkyyn lueskelemaan kirjaa. Kuitenkin supistuksia alkoi tulemaan. Niin sanottuja kipeitä supistuksia. Kävin pari kertaa kakkoshädällä onnistuneesta ja taisin käydä lukemattomia kertoja onnistumatta. :)Aloin kellottamaan supistuksia ja kävin istuskelemaan keittiön pöydän ääreen. Jännitystä oli ilmassa. Ihan kuin joissain vaalivalvojaisissa, joissa ollaan jonku suuren uuden kyynyksellä ja odotellaan tuloksia saapuvaksi. Kirjasin supistusten aikoja ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että ehkä on paras siirtyäkin vielä samana iltana Toijalaan. Ettei sitten tule liian kiire.

Joskus kymmenen jälkeen illalla, isä ja äiti lähti kuskaamaan mua takaisin Toijalaan. Supistukset tulivat alle 10 minuutin välein, mutta olivat aika kestettäviä. Suorastaan helppoja monet. Kaikki eivät edes ihan tuntuneet kipeälle. Yhdentoista jälkeen olin Toijalassa. Mikko istui telkkarin ääressä katsomassa Docventuresta, elämänsä suolaa ja minä hengailin makuuhuoneessa ja suihkussa supistusteni kanssa. Kun ne olivat kestäneet yhteensä noin 3, 5 h ja Mikon ilta oli Rikun ja Tunnan kanssa ohi puoli yhdeltä, soitin Hämeenlinnaan ja kysyin, kuinka kauan täytyy kotona jaksaa olla. Kauaa en jaksanut olla ja pian jo lähdettiin.

Hämeenlinnassa meidät vastaanotti serkkuni oloinen Essi (nimi selvisi myöhemmin) kätilö. Oikein kivanoloinen hän oli. Hän tarkisti, että olin optimistisesti kahdelle sormelle auki. Mut laitettiin taas käyrille, otettiin verenpainetta jne. Vaikka sellaisen vajaa puoli tuntia siinä olin mitattavana, ei sen aikana tullut kuitenkaan kuin kaksi isompaa supistusta. Silti meidät passitettiin tarkkailuhuoneeseen. Sain sairaalavaatteet ja kunnon piikin kipulääkettä. Voi pojat se teki gutaa! Menin ihan höyryihin, jossa se jatkuva kakantunne (eli paineentunne, joka siis oli kaikkein viheliäin oireeni !)  helpotti. Kömmittiin sitten Mikon kanssa nukkumaan. Mikko kävi muutamaan otteeseen lämmittämässä geelipussia, jonka lämpö tuntui selässä ihanalle. Kaikin puolin (supistuksia lukuunottamatta) tuntui kuin oltaisiin oltu hotellissa. Oli oma vessa, kauniit verhot ja parisänky, telkkari ja juotavaa.

Yöllä ihmettelin, että en oikein tuntenut kuin pari kertaa kunnon supistuksen. Mutta ajattelin vaan, että pojat tää on hyvää ainetta tää lääke! Ikävä yksityiskohta oli kuitenkin se, että ylösnoustessa se aiheutti pahoinvointia. Kaikki kulminoitui siihen, että vessassa yhtäkkiä aloin voimaan pahoin. Oksennus lensi tavalla, jota en aiemmin ollut kokenut. Sitä meni siis paljon muuallekin kuin pönttöön, jonne sihtasin. Samaa aikaa koin ensi kertaa viimeisenä 25 vuotena sen, että pissasin "housuun". Onni onnettomuudessa oli, että housuni olivat maassa, olin ne siihen riisunut. Eli oikeammin ehkä "laskin alleni" . Mutta melkoinen oli olo, kun Mikko sitten aukaisi yhtäkkiä vessanoven ja minä seisoin siinä pissalammikossani, jossa keskellä on läjä verta ja oksennusta on joka puolella. Nöyryyttäviä hetkiä. Mutta kai koin, että  tätä se synnytys on. Jotenkin kaikki  riisutaan...Mutta olo parani! Ja aamun sarastaessa minulle tarjoiltiin aamupalaa, jugurttia ja leipää. Mikkokin sai hyvät (ja paremman näköiset) voileivät ja kahvia. Aamulla minut tutkittiin, että olin löysästi kahdelle sormelle auki, eli synnytys ei ollut yöstä juuri edennyt.

Sitten nukuttiin vielä, mutta supistuksia ei kuulunut. Puoli kahdentoista aikaan söin lounasta ja meidät melkein jo silloin heitettiin ulos. Ystävällinen vanhempi kätilö kuitenkin ehdotti, että josko kävisimme kävelyllä nostattamassa supistuksia. Itselläni olo oli ristiriitainen supistusten hankkimisen suhteen. En sitten yhtään tykännyt niitten tunteesta. Itselläni se oli leviävää polttoa vatsassa ja alaselässä sekä se hirvein, kakantunne! Ilman sitä tarvetta mennä kakalle, olisin kestänyt kivut mennen tullen. Se olisi ollut sellaista "puhdasta" kipua, jota olisi tarvinnut vain pyrkiä sietämään. Tämä paineentunne teki siitä tuskaista, koska koko ajan oli olo, että pitäisi kivun sietämisen lisäksi mennä vessaan. Pitäisi istua supistuksen ajan pöntöllä ja yrittää saada aikaan jotain, mitä ei koskaan (tai siis ainakaan tässä synnytyksen aikana oikein ) sieltä ulos kuulunut... :/

Lähdimme kävelylle, josta loppujen lopuksi tuli reissu läheiseen kebab-paikkaan, jossa Mikko tapasi vanhan tutun miehen. Siinä istuskelin juoden sevenuppiani ja yrittäen jutella iloisesti  Mikon vanhan tuttavan kanssa , joka näytteli alastonkuvia Mikosta lapsena... Hän vei meidät lopuksi vielä ajelulle ja meidän kävelyretki kuihtui siihen, että noustiin raput ylös sairaalaan. Vastaan tuli sitten vielä Mikon muitakin tuttuja, jotka iloisesti muistelivat sitä, miten aikoinaan itse yrittivät saada aikaan supistuksia. Jotenkin tuntui itsestä, että vaikka naama hymyili, niin mielessäni ajattelin, että en kyllä enää tahtoisi, että oloni tästä vaan pahenisi. En siis liiemmin kaivannut niitä supistuksia, vaikka niitä kävelyllä yritettiin saada aikaan. Huoneessa meidät laitettiin takaisin käyrille, mutta supistukset olivat tiessään. Niin ainakin se monitori sanoi.Olin sisäisesti aika kauhuissani, kun meidät lähetettiin sitten kotiin. Mietin, miten kestän supistukset, joita ei näy olevan olemassakaan ja kuitenkin ne niin kipeää tuntuivat tekevän. Harmitti myös se, että miksei tässä vaiheessa kukaan tutkinut, oliko synnytys edennyt yhtään. Olihan viime tutkinnasta jo tuntitolkulla aikaa.Toisaalta myös huojensi ajatus kotiinpääsystä.

Matkalla käytiin Mikon kanssa vielä apteekissa ostamassa peräruiskepaketti !! Ja meinasin suuttua Mikolle, kun se muisti väärin apteeksin sijainnin ja jouduttiin käveleen pari sataa metriä liikaa... Siellä prisman edessä sitten ottelin vastaan yhä kipeämpiä supistuksia ja mietin, että tässä sitä lähdetään vaan pois Hämeenlinnasta, ja synnytyssairaalasta ja ennen kaikkea pois kivunlievityksestä.. Oisin niin mielelläni ottanut toisen niitä oksennuslääkepistoksia. Oksennus olisi ollut pieni paha verrattuna siihen poltteeseen.

Kotiin kuitenkin saavuttiin torstaina 5.9. n. klo 16. Äiti lähetti viestin, että nythän voit tehdä pastoraalitehtävää, joka oli jäänyt roikkumaan. Jotenkin jätin tuon kommentin kuulematta ja olin käärmeissäni, että äiti edes ehdotti tuota. Mikkokin suhtautui kuin ei olisi mitään ihmeellistä meneillään, kun kerran kotiin passitettiin. Murr..sanoisi vanha saksanopettajani. No, yritin sitten tyhjentää suolen peräruiskeella, joka osoittautui tyhjäksi. Joten ymmärsin vihdoin, että kyse ei todella ollut siitä, että kakka olisi koko ajan tulossa. Kakka oli vauva. Ja tästä lähtien kestin tuon kakantunteen ehkä hieman paremmin. Se oli vain kestettävä eikä sitä saanut millään poistumaan.Mikon passitin kauppaan ostamaan ruokaa, itse hengailin netissä ja yritin kestää kipuja. Oltiin saatu kaksi geelipussia kivunlievitykseksi matkaan mukaan sairaalasta ja niitä lakkaamatta lämmittelin. Tosi kuuma tuntui hyvälle supistuksen ajan, mutta mitään hyvää asentoa en tuntunut löytävän, jossa kipu olisi hellittänyt. Maatessa se oli infernaalista, mutta niin oli kontallaan ja kävellessäkin.

Rakastuin ehkä Mikkoon uudelleen, kun hän otti lopulta ohjat käsiinsä. Kello alkoi olla jo kahdeksan -yhdeksän maissa illalla, kun Mikko tuli makuuhuoneeseen ja kehotti koittamaan piikkimattoa. Makasin sillä ensin selälläni ja se tuntui auttavan hieman, sitten siirryin istumaan sängylle, jalat suorana, selkä nojaten piikkimattoon. Mikko oli laittanut intiaanimusiikkia soimaan ja aurinko laski syksyn väreissä ikkunasta, kun otin kerta kerralta vastaan koko ajan tihentyviä supistuksia. Ihemeellistä kyllä, ensi kertaa tuntui, miten rentous todella helpotti kipua. Musiikki auttoi rentoutumaan ja piikkimatto aiheutti toisenlaista kipua ja supistukset tuntuivat huomattavasti siedettävämmiltä kuin aiemmin koko päivänä (sitten yön lääkehuurujen). Noina hetkinä tuntui jotenkin elämää suuremmalta. Otin vastaan supistuksia, kirjasin niitä ylös ja se tuntui kivuliaalta, mutta kauniilta. Tuntui, että se intiaanin lauloi mun puolesta niitä kipuja pois. Sekopäistä, tiedetään. Mutta ihan kuin olisi istunut jossain ikiaikaisessa hikimajassa ja joku olisi laulanut vieressä pois pahaa oloani. :) Mutta se oli kaunein hetki synnytystäni. Ja jotenkin tosi hengellinenkin. Kuunneltiin myös Taize-lauluja, mutta siinä vaiheessa tunnelma alkoi olla jo taas lässähtänyt ja aurinko laskenut.

Kun vihdoin kymmenen jälkeen illlalla alkoi kaksi tuntia tulla täyteen alle 10 minuutin tulevia KIVULIAITA (kuten kätilö oli neuvonut) supistuksia, soitin sairaalaan ja sanoin, että enkö jo voisi tulla. Mikko oli hyvin epäuskoinen ja sanoi, että jäädään nyt vielä kotiin ettei taas palauteta meitä. Kivut alkoivat olla kuitenkin jo too much to handle eli suomeksi : liikaa. Puoli yhdentoista maissa päästiin lähtemään ja yhdentoista jälkeen oltiin sairaalassa. Matkalla yritin pinnistellä ja kestää kipua, mutta taas jännityin supistuksen ajaksi ja rentous oli tiessään. Matka tuntui kestävän ikuisuuden ja mielessäni oli vain kipulääkkeet, kipulääkkeet. Jos vielä vuorokausi sitten olin yrittänyt vähän laittaa itseäni ennen synnytykseen lähtöä, niin nyt ei ollut juuri intressejä siihen. :) Ehkä se on hyvä mittari siihen, milloin on synnytys käynnissä.

Kun sitten päästiin sairaalaan, vastassa oli - kukas muu kuin Essi -kätilö, tuttu jo eilisillasta.  Tai itse asiassa vastaanotti eri nainen. Minut laitettiin käyrille ja se tuntui taas kovin pitkälle ajalle siinä puoli tuntia ottaa vastaan kivuliaita supistuksia kyljellään maatessa. Onneksi ne nyt kuitenkin piirtyivät lukijaan ne supistukset.  70-90 välillä oli niiden "kovuus". Pahimpien aikana päästin samanlaisia ääniä kuin meidän lampaat synnytyksessään. Sellaista kivuliasta inahtelua. Kai niilläkin on melkoiset tuskat, eläimillä siis, mietin siinä maatessani. Essi otti taas verenpaineet jne. ja tutki minut. Olin nyt auki neljä senttiä ja Essi sanoi, että eiköhän me tästä vielä synnytys saada aikaan. Siinä vaiheessa alkoi jännittää, että nytkö tämä on sitten sitä synnytystä.

Mutta: Valitettavasti en enää saanutkaan sitä ihanaa lääkettä, mitä suoneni niin janosivat. Olisin itse tahtonut vain piikin olkapäähän ja nukkumaan sinne hotellihuoneeseen. Mutta meidät siirrettiinkin synnytyssaliin ja kerrottiin muista kivunlievitysvaihtoehdoista. Päädyttiin, että saan puudutteen tuonne alapäähän, jonka piti turruttaa kivut ja ottaa myös kakkahädän tunne pois.  Mutta tämä puudute tuntui tosi lyhytkestoiselta. Kun ihanan piikin vaikutus kesti 4 h, niin tämän vain 0,5-1,5 h. No, lääkäri tuli sen sitten pistämään minuun. Se tehosi toiselle puolelle (?) aika hyvin, mutta toisella puolella tuntui koko ajan vähän ikävälle, vaikka sitä laitettiin sitten toistamiseenkin. Ai niin ja tutkiessaan aikaisemmin minua, lääkäri totesi, kuten Essi-kätilökin, että kakkahädän tunne oli kuten olin ajatellutkin, vauva. Hän oli verrattain hyvin alhaalla ja siksi painoi oikein kunnolla paikkoja. Kun puudutus oli saatu, meidät jätettiin kahden ja käytiin Mikon kanssa koisimaan hetkeksi. Ehkä kuitenkin olin hieman pettynyt tuon puudutteen tehoon. Supistukset alkoivat tuntua kovin pian taas uudestaan. Kuitenkin, saatoin siinä hetkeksi torkahtaa. No, Mikko ainakin todella torkahti.

Kun Mikko veteli sikeitä, minä kiertelin synnytyssalia. Se oli niin paljon karumpi kuin se ihana tarkkailuhuone, jossa vietimme edellisen yön. Yritin myös käydä vessassa, ja kerran onnistuinkin, mutta useimmiten kauhea supistus valtasi pöntölläistujan ja pissaus jäi haaveeksi... Joskus 1.30 alkoi tuntua supistukset taas aivan liikaa, niin että halusin jo uutta panosta. Koska toivoin saavani mahdollisimman pian jotain, niin lopulta turvauduin nopeaan apuun: ilokaasuun ja samalla mainitsin, että tahdon epiduraalin. Yritin laskelmoida, että saisin kivunlievitystä mahdollisimman pian ja tehokkaasti. Koska kivut koko ajan vain yltyivät. Epiduraali siinsi mielessäni, mutta se vaati valmisteluja ja anestesialääkärin. Siksi yritin siemailla ilokaasua, joka oli turhinta ikinä! Kuitenkin päädyin sitä naukkailemaan tiheästikin, ehkä se otti kipeimmän kärjen pois tai sitten sitä vain keskittyi eri tavalla hengittämään ja huomio kiinnittyi hetkeksi kivusta pois.. Yritin vielä käydä veskissä ennen epiduraalia, mutta pissaa en saanut tulemaan, en sitten millään.

Komea nuori lääkärimies tuli sitten laittamaan epiduraalia joskus puoli kolmen maissa. No eipä hän paljon näyttäytynyt tai puhunut, pisti vain piikin selkään ja lähti pois. Mutta päätin jotenkin, että hän oli komea. Tuon komean lääkärimiehen visiitin ajan minä kuitenkin olin ihan käpertyneenä omaan pikkuilokaasumaailmaani. Siinä sairaalan verkkopikkuhousuissa ja valtavat veriset siteet jalkovälissä ja selkä paljaana ja hiestä märkänä olin komean mieslääkärin pistettävänä, ja ajattelin, että näin aina käy.  Mutta vaikka mies oli kaunis, oli hän myös tyly, enkä oikeasti piitannut sekuntiakaan miltä näytin. Ilokaasu teki tehtävänsä ja sekoitti pään sen verran, että oli helppo olla paikallaan. Paitsi kerran ponkasin niin, että henkilökunta ehkä pelästyi, että tipahdan sängyltä. Lapsivedetkin lorahti siinä maatessani ja vaaleanpunaista se oli kuin olikin. Ajattelin, että ahaa, olihan se lapsivettä silloin aikaisemminkin, siellä pöntön reunalla kotona. No, se jää arvoitukseksi, oliko samaa ainetta. Mutta tylyn ja komean mieslääkärin visiitti oli kuitenkin ihana siksi, että epiduraali alkoi hyvin pian vaikuttaa. Tosin vain hyvin lyhyen hetken tuntui todella auvoiselta. Supistuskivun se kyllä vei kyllä tehokkaasti pois, mutta paineentunnetta ei. Joka oli kuten sanottua, infernaalista. Ja koska supistuksia tuli sen verran tiuhaa tahtia, niin infernaalinen (en keksi muuta termiä) paine tuntui lähes jatkuvasti. Onneksi yksi nöyryytyksistä;  katetrointi ei tuntunut missään, kun oli paikat puudutettu.

Mutta ei ihme, että paineentunne tuntui koko ajan sillä jo reilu puoli tuntia epiduraalin laitosta olin 9 cm auki ja tunnin sen laitosta täysin 10 cm auki. Ajattelin, että ihan turhaa koko epiduraali. Tai ainakin liian myöhään nautittu! Kerroin kätilölle peloistani, sillä tajusin, että nyt on ne kauhun hetket eli ponnistus käsillä. Ja jännää oli, että sain itse keräillä voimia kuinka kauan halusin ennen kuin aloin ponnistamaan. Ja kyllähän se ponnistuksen tarve sitten lopulta alkoi yltymään. Keräsin kätilön kehoituksesta jalkeillani hetken voimia, kunnes 3.50 alkoi ponnitukset kyljellään. Tuntui, että en osaa yhtään. Kauheesti kätilö minua kuitenkin kannusti. Mutta pelotti, en voi muuta sanoa!

Pahinta tuntui olevan se ponnistamisen tarve, joka kasvoi sietämättömäksi . Itse ponnistus oli helpottavaa, niin kuin aina kaikkialla sanotaan. Mutta mun supistukset olivat tosi lyhyitä ja en ehtinyt kuin kahdesti aina työntää supistuksen aikana. Puoli viiden aikaan tuli toinen kätilö auttamaan. Olin siirtynyt puoli-istuvaan asentoon. Lisäksi olin ihan pahoillani, kun seurasin minuuttien kulkua. Itse kun olen syntynyt klo 4.10,  olisin tahtonut omankin vauvan silloin saada maailmaan. Mutta minuutit vierivät, voimat uupuivat ja epätoivo kasvoi ja Mikko pyyhki hikeä -ei vain otsalta, vaan koko naamasta. Ja siis ei mitenkään, että ois varonut silmiä tai suuta tai nenää, koko naaman se todella pyyhki. :) Ja hikeä kyllä piisasi. Se oli kuin saunassa, kun tunnin ponnistin henkeni edestä. Tai vauvan hengen. Ponnistusten välissä pidin kovin lamaantuneita ja epätoivoisia puheenvuoroja siitä, miten se vauva ei tuu koskaan ulos. Ja ilmeisesti se tekikin sellaista edestakaista liikettä siellä, tuli lähemmäs ja katosi taas uumeniin. Ponnistusten aikana rukoilin lakkaamatta, että Jumala anna tän jo syntyä. Joskus aiemminkin mulla on tullut tunne, että "esirukoukset kantoi" ja samalla tapaa tuntui hetken jotenkin kevyeltä tuossa synnytyksen aikana, kun tajusin miten paljon ihmiset on rukoillut tän puolesta. Varmaan ainakin äiti ja Mikon äiti, jos ei muut.

Luin  nyt mun synnytyskertomuksesta, että varttia vaille viisi pyydettiin lääkäri paikalle. Hän tuli tosin vain katselemaan, sillä mitään hätää ei ollut ja noihin aikoihin vauva sitten lopulta suostui lähtemään tulemaan. Tuntui, että vauvan pää lähti todella liikkeelle ja sellainen iso juttu työntyi musta ulos. Mutta ei se nyt varsinaisesti halkeamista muistuttanut. Vähän ennen syntymää kätilö oli sanonut, että näkyy vähän tukkaa. Ja sieltä se sitten vihdoin vähitellen tuli.

Eka reaktioni oli: voi, miten pieni pää. Kunnes tajusin, että siinä oli n. kolmasosa vauvan päästä. Sitä tuli ja tuli lisää. Sitten loppuruumiin kätilöt vetivät pois ja ihmeellistä kyllä, tämä se vasta poltti ja sattui. Ensimmäisen kerran huusin synnyttäessäni, jotain, että "aiii sattuu kamalasti!!!" Mutta sitten se polte jatkui ja ihmettelin, miksi sanotaan, että sitten se kaikki kipu on poissa. Ei multa ollut. Polte oli kova, mutta suuri mötikkä olikin tullut ulos. Vauva oli siinä ja mikä tuhatkertainen kiitollisuus valtasi mielen. En onneksi ehtinyt oikein ymmärtämään, kun kätilö sanoi, että lapsivesi onkin vihreää ja kuulin lopulta, että ihan liejua. Kätilö vain sanoi, että äkkiä puhdistetaan keuhkot, ennen kuin lapsi ehtii parkaisemaan. Ja niin he nopeasti ottivat myös kaksinkertaisen napanuoran pois vauvan pään ympäriltä ja imi liejut pois suusta. Mikko leikkasi napanuoran. Ja siinä se sitten oli, meidän vauva, joka tuotiin mun ihanan selästä auki olevan mekkoni alle.

Oliko se rakkautta ensi silmäyksellä? No en tiedä. Meni tunti jos toinenkin, ennen kuin näin vauvastani jotain muutakin kuin verisen päälaen. Se perspektiivi sieltä äidin puolelta ei oo kaikkein parhain.  Mutta sen muistan, että hoin vaan, että ei oo todellista ei voi uskoa, että se on ohi. Ja, että kiitos Jumala, josta olin vähän nolona sitten. Mutta kai olin ihan hullun helpottunut, että se piina oli päättynyt ja se vauva tuntui ihan epätodelliselta palkinnolta siitä tehtävästä. Ensimmäiset vauvani sanat kuulin siinä synnytyspöydällä, koska sylissäni hän alkoi jo  hokemaan, että ei ei ei ja ajattelin, että mikä pessimisti! Minä tykkään tästä tytöstä! :)

Ei voi muuta sanoa, kuin että huima reissu oli. Vieläkin ihan epätodellinen.

Mun synnytys kirjattiin alkaneeksi klo 20 silloin keskiviiikkona 5.9. ja päättyneeksi silloin  kuudes päivä klo 4.50 . Eli se ois kestänyt sen 9 tuntia. Mutta. Kuten tästä voitte lukea, oma kokemukseni synnytykseni kestosta on hieman toinen. Ja ehkä sinä, lukijani, sait myös hieman kokea nahoissasi tämän synnytyksen kestoa. :)

Laalaalaalaa on kahden päivän päästä!

Eli tänään on rv 39+5. Ja olen oireeton. Mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän on oireita. Eli ehkä kaks viikkoo tässä vielä vierähtää. Ainoa on, että jalat alkaa oleen pohkeista aika muhkeat ja tuntuu, että saan pian jonkun veritulpan.Mutta on tämä jännää aikaa. Kun ei voi tietää kunakaan iltana mitä yö tuo tullessaan tai aamuna, mitä päivä tuo.

Tiistaina siis koittaa laskettu aika. Keskiviikkona alkaa Mikon koulu, joten luullaan varmaan, että se on se päivä. En tiedä. Tänään tuntuin taas jotenkin kovin kaukaiselta vauvan saanti. Että pian kuitenkin, parin viikon päästä ny viimeistään luulisi olevan uuden henkilön parissamme. Se minua vähän helpottaa tässä synnytysjännityksessä, että jos alkaakin ajattelemaan synnytyksen omana juttunani. Onhan kyse mun ruumiista ja mun vauvasta, joiden yhteistyö on tärkein. Kun koko ajan mietin vaan synntystä suorituksena jossain sairaalassa, jossa pelkään , miten lääkärien ja sairaanhoitajien ja kätilöiden edessä vaan epäonnistun. Mut jos ajattelen, että saan olla ihan  vaan omissa oloissani ja luottaa siihen, että miun keho toimii niinkuin se pitää, niin se ehkä vähän helpottaa. Mua kai se sairaala jännittää kovin....

 

RV 38+3

Heippahei,

Nyt ollaan viikolla 39. Mulle on tullut halu alkaa pitään ihan oikeaa blogia. Jossa olisi ihan kuvia. :) Ehkä alankin, kun meidän Adalmiinavauva on syntynyt maailmaan. Ja oon tietysti ihan uutta virtaa täynnä :)

Mun äitiyslomapäivät täyttyy syömisestä ja nukkumisesta ja vessassakäynnistä ja itkemisestä :).  Jossain vauvaopuksessa luki, että tässä loppuraskaudessa äidit virittäytyy samalle tasolle vauvan kanssa. Voi pojat, mä oon kuin vauva! Yritän mä nyt tehdä jotain isompienkin ihmisten juttuja, kuten laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, tehdä viimeisiä vauvanvalmistelujuttuja, lukee pastoraaliin tota Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kirjeenvaihtoa ja kattoo telkkaria ja käydä vähän kävelyllä, mutta lähinnä vaan olen. Olen ihan voimissani, mutta väsynyt. Kumma juttu. Tosin mulla oli  nyt toissapäivänä taas hemoglobiini laskenut 103:een. Että kai sekin väsyttää. Olen yrittänyt siivota aina vähän, yksi huone kerrallaan, mutta sitten sitä mukaa taas muut huoneet likaantuu. Tänään olisi vuorossa tämä olkkari, joka on inhottavin huone siivota, kun täällä on niin paljon meneillään. :/

Meillä on ylihuomenna hääpäivä. Ensimmäinen. Kivaa. Vauva, älä synny silloin! Joo-o. Kumpa saisin jotenkin nautittua nyt näistä viimeisistä ajoista kunnolla. En tiedä miksi on sellainen haikeus ilmassa, että meidän kahdenkeskinen elämä on takana. Kai se onkin, mutta luulisi , että jotain satakertaa ihanampaa on edessä. Hope so.

Tämä päivä pitää sisällään nyt olkkarin siivousta, Juha Pihkalaa ja Eskoa, ruokaa, unta, Mikon paluuta töistä, Juha Tapion konserttia. Ja siinäpä se. Oispa Juha Tapio iiiihana. Sääli, kun Tiina ei tule. :/

Täysiaikainen vauva (mutta edelleen masussa)

Heippa!

Tänään tuli täyteen 37+0! Se tarkoittaa, että vauva on valmista kauraa syntymään. Ja kuitenkaan se ei ole vielä viiteen viikkoon yliaikainen. Synnytys lähenee vääjäämättä ja olen ihan peloissani. Toisena hetkenä tuntuu, että kyllä minä siitä selviän ja kumpa pääsisi jo synnyttämään, että se olisi sitten ohi. Toisena hetkenä oon ihan kauhuissani, että miten mun psyyke kestää tämmöisen, minkälainen ja -näköinen vauva sieltä tulee, miten kestän kivut, miten selviän vauvan kanssa sitten loppuelämäni. Oon niin kova hermoilija.

Mulla on tänään myös vihdoista viimein hammaslääkäri ja sekin jännittää tosi paljon. Mua hävettää mun hampaat. :( Kun olen vähän laiminlyönyt noita hammaslääkäreitä ja mun hmpaat on täynnä pinttynyttä likaa, eikä mun viisaudenhampaita oo poistettu, vaikka siitä on ollut puhetta jo 10 vuotta. :(  No, ehkä selviän tästä päivästä. Huomenna on sitten neuvola ja jännitän taas kuinka paljon paino on noussut. Ainakin viime kerralla sain noottia siitä, että painoa oli tullut jotain 1,2 kg viikossa lisää. :/ Ja sitten torstaina mennään tutustumaan vasta sinne Hämeenlinnan sairaalaan.

Jotenkin aistin ruumiistani rauhoittumista. Öisin, vaikka en saa nukuttua, voin paljon paremmin kuin muutama viikko sitten. Eilen tosin kävelylenkillä alkoi supistamaan (?) niin paljon, että jouduin pyytää isää hakemaan autolla pois. En myöskään enää kauaa kestä tätä vauvan tilattomuutta mahassa ja inhottavia muljahduksia. Ja toisaalta voin kuitenkin aika hyvin. Niin hyvin, että luulen raskiksen jatkuvan vielä helposti viikkoja. Max viisi viikkoa tässä  voi vielä vierähtää.Viime viikolla lääkäri ei sanonut muuta kuin, että kohdunsuu on pehmentynyt. En osannut kysyä mitään kohdunkaulan pituuksia jne. Mutta kai se on näissä synnytyksissä vähän niin, että ei sitä osaa arvioida syntymää kovin tismalleen.

Tuntuu vaan, että tässä on kaikenlaisia juttuja tulossa, että en oikein ehdi sitä vauvaa saamaan. Siitä puheenollen, pitäisi alkaa tekemään tuohon tunnustuksen pastoraalikoulutukseen ennakkotehtäviä. Ensi viikonloppuna mennään Mikon vanhempien luo Mänttään. Joten silloin se ei voi syntyä. Sitä seuraavana viikonloppuna on meidän eka hääpäivä, joten silloin se ei ainakaan saa syntyä. Haluan viettää sen ihan kahdestaan, vaikka me ei kyllä kovin ihmeellisesti sitä aiota viettää. Käydä syömässä meidän ekojen treffien nepalilaisessa ravintolassa ja katsoa joku elokuva. Mä oisin halunnut myös viettää hotelliyön, mutta jotenkin ei raaski etukäteen ainakaan maksaa hotelliyötä, kun kuitenkin tulee mutkia (tai vauvoja) matkaan. Elokuun 30. päivä olisi kai paras anopin kannalta, kun hän majailee siellä Hämeenlinnassa päin tuolloin :) Siihen siis tähtään. Mutta sitten jää serkun tuparit Helsingissä välistä, jonne tahtoisin myös mennä. Toisaalta sitten ehkä ehtisin osallistua siihen pastoraalin ennakkopäivään, joka on 19. syyskuuta. Jos  vauva olisi jo kolmeviikkoinen! :) No, Herran haltuun! :)

Raskausviikko 36+2

Helou! Musta tuntuu jo, että tämä raskaus on kovin pitkällä ja vauva putkahtaa ulos syövereistäni minä hetkenä hyvänsä. No, ehkä jonkin sortin herätyssoitto oli eilen, kun käytiin viimeisen kerran neuvolalääkärillä. Ei siellä mitään kovin ihmeellistä synnytykseen viittaavaa ollut ja todella tässä on kuukausi vielä jäljellä laskettuun aikaan. Almost.

No onhan se joka tapauksessa kovin hurjaa, että reilun kuukauden päästä meillä on perheessä uusi jäsen. Ihan uusi ihminen. Mutta joo,  voi olla, että se aika tuntuu kuin viideltä kuukaudelta. Eilen vauva painoi 2,7 kg (siis arvio) ja lääkäri sanoi, että semmoinen 3,2-3,3 kg ois sen arvioitu syntymäpaino. Sounds good. Se kai tuntui myös aika sirolle ja näytti taas tytölle. :)

Toisaalta on aika haikeaa, että kun vauva syntyy, niin kesä on todella lopussa :( Ja talvi edessä. Ja kun seuraava kesä koittaa, niin taas työt kutsuu. Äitiysloma kestää mulla 12.6. asti ja sitten on se loma tietenkin päälle. Nautin jo nyt siitä, että saa viettää joulun ilman työtehtäviä! Ja pääsiäisen ja vapun! :)

Nyt on vaunut ja turvakaukalo ja vaatteita valmiina. Meidän makuuhuone ei oikein oo järjestelty sellaiseksi vauvanhuoneeksi, mutta kai ennen pitkää.

Nyt mietin vaan koko ajan ruokaa. Tai siis oon tehnyt sitä koko raskauden ajan. Mutta tänään aion tehdä kesäkurpitsakeittoa ja olla "laihiksella". Eilen ainaki keräsin mahdollisimman paljon nesteitä, kun söin nachoja ja join samariinia minkä ehdin. Mutta olipa herkullista. Katottiin Mikon kanssa Game of thronesia ja herkuteltiin. Mäkin oon nyt alkanut kattoon, kun se osti sen ekan tuotantokauden.

Tunnen itseni kovin tylsäksi, joten en paasaa enempää. Hauskaa aikaa. :)

Salaatinlehtiä, tilliä ja persiljaa rv 32+3

Tuntuu, että kaikenlaiset himot on palannut tauon jälkeen takaisin. Kurkun, persiljan, tillin ja ihan tavallisten salaatinlehtien syönti saa mussa euforisia tiloja aikaan. Mutta kai se on raudanpuute tai jotain. Oon vähäsen laiminlyönyt noiden rautatablettien syöntiä :/ Samoin bensan ja kaikkien liuottimien :) tuoksu on ihana! Lisäksi näin lähes absolutistina olen huomannut, että kiinnostukseni alkoholiin on kasvanut :D Mitä ihmettä!

Tuntuu jo siltä, että oon lähes loppusuoralla. No, 53 päivää laskettuun aikaan. Urho Kaleva Kekkosen synttäreihin. Mulla ois alkanut ens maanantaina ripari, mutta sain nyt sairaslomaa äitiyslomaan asti. Käytännössä kuitenkin aion tehdä töitä, kunhan saan vaan sen vapauden olla pois leiriltä. Tuleehan tästä lusmu olo, mutta tiiän, että en jaksaisi. Se olisi ollut siis 9 päivää puolikuolleena. Ja nyt tuntuu, että pelkkä Sirpana oleminen alkaa jo olla ihan tarpeeksi. Nytkin oon ihan kauhuissani huomisista häistä ja sunnuntaisista kahdesta kasteesta. Ne tulevat olemaan nöyryytystä, kun hikoilen kuin sika eikä henki kulje.Mutta minkäs teet.

Kyllä tämä äitiyteen laskeutuminen on nöyrryttänyt ihan huimasti. Tuntuu, että ruumis on ihan vieras minulle. Ja että en kykene kontrolloimaan sitä, miksi se on muuttunut ja muuttuu.  Kun nauraa ku hullu ja samalla pierasee, niin aika nöyrä olo tulee. Tai kun yhtäkkiä itkee silmät päästään siitä, että sanoin äitille, että se käyttää sanaa rikkiön. Ja jää sitä miettimään ja itkeä vollottaa aivan silmät turvonneiksi. Tämä on outo outo ruumis ja olen siinä nyt kuitenkin kiinni. Toisaalta kun tässä itku silmissä taannoin ajalin autolla ja kuuntelin Tori Amosta, niin tuli niin kovin lähelle se opiskeluvuosista tuttu epätoivo ja kaiho ja itsesääli. Että se oli nostalgisuudessaan lähes nautinnollista. Mutta paluuta noihin opiskeluvuosien epävarmuuteen kuvaa myös se, että kaikki viimeisetkin rippeet siitä, että voisi kuvitella olevansa edes piirun verran siedettävän oloinen ja näköinen on lakaistu menemään. Painan melkein 70 kiloa ja oon selluliitin ja turvotuksen ja ison nenän ja paksujen jalkojen orja. Mutta täytyy aatella, että vauva on palkkio tästä. Kumpa se vauva olisi vain terve ja suloinen ja ihana ja hurmaava ja helppo. Ja kumpa vaan synnytys ei tappaisi mua, eikä edes lähelle tappais. Ja kumpa en sitten aivan masennu, kun se vauva on tullut.

Jumala on ainoo, kenen puoleen voin kääntyä näissä peloissa. Se on ainoo, joka tietää nyt, mitä tuleman pitää. Aattelen, että on onni, että mulla on tää uskoaspekti , mihin tarrautua. Kun jos ei olisi sitäkään, niin tuo synnytyshän olisi ihan hullun pelottavaa. Nyt ainakin voin rukoilla apua ja luottaa, että kun Jumala on tähän mennessä mua auttanut ja pitänyt niin hyvää huolta, niin varmasti se tekee sen tän vauvaepisodinkin kanssa. Tai en tiiä voiko puhua episodista, jos tästä alkaa mun loppuelämä....Mut joo, joskus vaan rukoilin, että kumpa ei se synnytys ois aivan kamalaa ja aukasin Raamatun ihan sattumanvaraisesti ja sieltä tuli tyyliin kohta, että kivulla on sinun tulee lapsesi synnyttämän: :) Niin, että ehkä siitä kivusta ei tyystin välty. Pelkään vaan hirveästi sitä, että se muuttuu aivan sietämättömäksi ja joutuu elämään sekunti kerrallaan elämäänsä. Ihan jossain ääritilassa, jossain hengissäolemisen ja kuoleman rajamailla. Sillä joskus oon kokenut sellasta aivan sietämätöntä kipua ja ajatellut, että kipu voi varmaan viedä tajun, ehkä jopa tappaa.

Toisaalta jossain elokuvassa, oiskos ollut Mr. Nobody, pikkuvauvat tepasteli siellä Taivaan Isän huomassa (tai yksisarvisten, en nyt niin tarkalleen muista) , ennen syntymistään. Niin, että ehkä se ei oo kovin kaukaa haettua, että äidin täytyy pienokaistaan tänne saattaessaan käydä jossain melkeinpä manan mailla. Hakemassa se vauva sieltä, mihin sitten myös palaa ne, jotka täältä maailmasta nukkuvat pois. :) No, toivottavasti synnytys on kuitenkin jotenkin maanläheisempi ja arkisempi juttu kuin mitä tässä nyt maalailen. Ainakin kaikkialla puhutaan voimaantumisesta.. Vaikka en taida jaksaa oikein näitä new age -höpinöitä, vaikka uskonkin, että jos synnytyksestä selviän, voin aatella selviäväni mistä vain.

Mutta joo. Tykkään yhä enemmän ajatuksesta, että meille tulee pieni tyttö. Joskus kun oon nyt nähnyt pienen poikavauvan, oon jopa aatellut, että hip hei, meillepä tulee tyttö! Kukapa nyt poikaa haluaisi :) Näin ne ajatukset muuttuu...

Tänään silittelin noita pestyjä vauvan vaatteita ja aika sulosta se oli. Ihanaa, jos vaan voisi jo heittäytyä täysillä tuohon vauvailuun. Me ollaan oltu niin hitaita kaikessa valmisteluissa. Siinä missä ihmisillä ja jopa oppaissa kaiken pitää olla valmiina kun 7. raskauskuukausi alkaa, meillä todennäköisesti ei ole vauvalle edes sitä turvakaukaloa, kun lähdetään synnyttämään. Ei ole myöskään mitään hoitopöytää, vaunuja, sänkyä, puhumattakaan mistään itkuhälyttimistä tai leluista jne jne. En tiedä, miten ihmiset ehtii tehdä jopa jonkun huoneen vauvalle ja toisaalta onhan se aika turhaa työtä, kun se vauva kuitenkin nukkuu siellä missä äiti ja isäkin. Varmaankin meillä se vauvis nukkuu siinä äitiyspakkauksen lootassa siihen asti, kunnes tulee sieltä itse ulos. Kivat vanhemmat meidän prinsenssa saa.:) Mutta kello on jo yli puol yhdeksän illalla , joten kai mun on aika mennä nukkumaan ja soittamaan Mikolle iltapuhelu, ettei nyt aivan ranttaliksi tämä elämä mene.

Kello on nyt 4.35 aamulla ja keitin kahvit jo neljältä. Loma alkoi (oikeastaan vasta vapaat) eilen, mutta en saa nukuttua. Linnut laulaa liian kovaa tai on liian valoisaa tai sitten valmistaudun äitiyteen. Kaiken voi aina selittää sillä. Ihanaa olla Karhella, kun täällä on ihan kesä. Eilenillalla tultiin Mikon kanssa ja käytiin saunassa ja uimassa ja katsomassa Pikun pentuja. Neljä vallan sekarotuisen näköisiä. Mikko nukkuu tuolla ja niin meidän äitikin! ja aurinkokin näköjään vielä äsken. Sillä nyt se nousee ja sattuu melkein silmiin. Mulla on kauheen nostalginen olo nykyisin. Jotenkin siemailen tätä kesää ja mietin, että jo ensi jouluna on ihan uudet kujeet. Ja mulla on vauva ja mun veljelläkin.

Mun vauvalle kuuluu semmosta, että se on ensinnäkin tyttö! Oon jo tottunut ajatukseen ja sanonut heiheit mun Aamosvauvalle. Tämä pieni prinsessa on nyt  viikolla 26 eli 25+5 vanha. Se voisi jo selvitä hengissä ja se huojentaa aika lailla mieltä. Lisäksi on tosi mukavaa, että sen liikkeet tuntee päivittäin. Joten ei oo sillai huolta, onko elossa vai ei. Vaikka en vieläkään oo sillä Mikon isän stetoskoopilla kuullu niitä sydänääniä. Suolistonmurinaa lähinnä. Mutta tuskin siellä pelkät refleksit sätkii jatkuvasti, että kai se sydänkin lyö.

Vauvaa varten en oo hankkinu oikeestaan mitään. Viime viikolla laitoin vasta äitiyspakkaushakemuksenkin Kelaan, vaikka ootin sitä maagista 22 viikon rajaa kuin kuuta nousevaa. Sitten hujahtikin yli 3 viikkoo, että en tehnyt asialle mitään. Eilen käytiin Mäntässä ja sain sieltä mukaan aika paljon kaikkea vauvatavaraa. Kauheesti ihmiset haluaa avustaa. Mutta ehkä se menee vauvojen kanssa niin, että ku on itse saanut avustusta, niin sitten laittaa hyvän kiertämään. 

Välillä mulle tulee ihan kauheita ihanuuden ja rakkauden aaltoja sitä vauvaa kohtaan, mutta sitten kauheesti pelkäänkin, että miten selviän ja onko se vauva epämuodostunut. Jotenkin en osaa kuvitella yhtään, millainen vauva mulla sitten on. Mutta oon ollu Taivaan Isälle loppujen lopuksi kiitollinen, että tyttövauvalla saisin aloittaa tämän äitinä olon, kun noi pojat on niin villejä. Haluun semmosen villin, vaalea- ja pitkähiuksisen hippitytön, jolla on valkoinen pitsimekko päällä kesäisin, mutta joka on kuitenkin kuin pieni enkeli, vaikka vähän ilkikurinen. Jotenkin oon aatellut, että siitä meidän tytöstä tulee näyttelijä, mutta joo.. kai tämmöset on kiellettyjä aiheita miettiä ja pohtia. Oon niin näitä äitejä, jotka eläis haaveitaan lastensa kautta. 

En tiiä. Mitenköhän sekopää musta tulee sen vauvan kanssa. Nytkään en oikein aattele paljon muuta, vaikka siis töissä on ollut hullun raskasta. Mutta nyt kun alkoi loma, tuskin ajattelen muuta. Niin, että millaistakohan on sitten, kun se vauva oikeesti on tässä. Nojoo, lopetan, koska näyttöni on auringon paahteessa ja kello on 4.50. Hyvää sunnuntaiaamua meille. Voin puhua itsestäni kuin kuninkaallinen nykyään. :)

Melkein puoliväli jo käsillä!

Oon kovin ahdistunut edelleenkin töistä. Mutta onneksi nyt 10 päivän työputken (johon sijoittui hiljainen viikko ja pääsiäinen) jälkeen huomenna alkaa viiden päivän vapaat! Maltan tuskin odottaa.

Ongelma on siis siinä, että oon lähes tän 10 päivää ollu flunssassa. Aika erityisen kovassa flunssassa tai sitkeässä. Yöt menee yskiessä, silmänalusissa on pussien lisäksi myös tummat aluset, eikä se vain ole pesemättä jäänytt ripsaria. Mutta josko se vapaapäiviin mennessä menisi ohi. Huono juttu on , että heti kun palaa taas töihin, on n. 13 tunnin työpäivä edessä. Joten sitäkin jo stressaa etukäteen. En ymmärrä, miten äitiysloma voisi olla raskaampaa. Enhän nytkään nuku kuin tunnin pätkissä. Asunto on sekamelska ja töitä olisi aamusta iltaan, jos jaksaisi tehdä. No, ehkä täytyy sitten kun vauva on, myöntää, että joo olin väärässä. Äitiysloma on raskaampaa. Vielä en kyllä sitä tämän 10 päivän jälkeen suostu myöntämään. Nytkin vaan kyllä löhöilen kotona sohvalla ja kello on klo 10.10. Mutta vaikka menisin yhteentoista töihin, tästä päivästä tulisi silti 9 h päivä. 

No innolla odotan sitä, että raskis on puolivälissä. Tänään on 18+2 vasta. Mutta aattelin, että jos puoliväli on sitte ku alkaa 20. viikko. 

Pakko kirjoittaa vähän Suomen lähetysseuran pedofiilijutusta, johon aivan antauduin eilen. Yölläkin ne vähät unet, joita sain, käytin pedofiilin henkilöllisyyden selvittelyyn. On tää vaan aikamoista vaikenemisen kulttuuria. Tuntuu, että kaikki tietää, kuka on kyseessä, mutta ei sanota ääneen. Enkä tosin mäkään uskalla tähän nyt kirjoittaa epäilyjäni. Sanotaanko näin, että suurimman epäiltyni nimikirjaimet ovat S.S. Aika enteenomaisesti. 

Hui, kun pelästyin postia. Olin taas niin syventynyt tähän aiheeseen. No, ehkä lopettelen tältä erää. Kumpa tämän päivän aikana saisin selvyyden tähän ongelmaani. 

 

Suruinen pitkäperjantai on ohi

Tiina sanoo, että ei muista milloin aikuisiällä olisi kaatunut. Mä oon kaatunut jo muutaman kerran enemmän tai vähemmän tässä odotusaikanakin ja kaaduin eilen taas, liukkaalla Kylmäkosken srk-talon pihalla. Olin siis pitämässä pitkäperjantain sanajumalanpalvelusta tai aloittelemassa sitä. No, en pystynytkään tulostamaan saarnaani ja jouduin lähtemään toiselle puolelle taloa, ulkokautta. 

Tulostus kuin ihmeen kaupalla onnistui, mutta palatessa kauhealla tohinalla sieltä sinne srk-salin puolelle, liukastuin pihassa ja lensin selälleni ja löin päänikin. Ja ehdin siinä sitten jo tirauttamaan kyyneleitäkin ennen jumalanpalveluksen alkua, kun pelkäsin, että vauva kuoli. Onneksi Mikkokin oli siellä, niin se yritti mun draamakuningattaren elkeitä vähän laimentaa. Hyvä puoli oli, että jumalanpalvelus meni suht rennosti, vaikka olinkin ihan nuhainen ja ei ollut mikkiä ja jouduin yrittää puhua kovaa. Mutta kun oli mielessä vaan se vauva, niin ei juuri jännittänyt.

No en tiedä, kuoliko se vauva. Ei mulla sitten mitään oireita ole ollut. Mutta aattelin, miten tyypillistä, että se vauva kuolisi pitkäperjantaina.

Huomenna kai meidän perhe ja pari serkkua tulee pääsiäisaterialla meille.  Tiedossa on lammasta, lohta, kermaperunoita, silakkarullia, kananmunamätijuttuja, kasvisjuttua ja fetasalaattia (syön kyllä mätitahnaa, vaikka mäti oiskin kielletty. mä muuten oon himoinnut hirveesti mätiä ja smetanaa ja sipulia yhdessä viime aikoina. Haluaisin mennä laivallekin vaan siksi, että pääsisi syömään sitä mielinmäärin)

Jos oon ennenkin ollut ruuan perään, niin kyllä se nyt on riistäytynyt käsistä. En mieti muuta kuin ruokaa. Illalla kun menen nukkumaan, unelmoin hampurilaisaterioista ja lasagnesta ja sipseistä. Kun herään aamulla, alan miettimään, että mitäs sitä voisi syödä. Ongelmana tässä on vaan se, että en yhtään tykkää tästä lihomisesta ja mahan kasvusta. Ainoo asia itsessäni, josta oon jossain määrin tykännyt, on ollut maha. Ja nyt näen vain, miten se muuttaa muotoaan. Miten paino nousee. Miten en enää oo mitenkään hoikka ihminen, vaan ihan niin tavallinen kuin vaan voi olla. Ja vaikka mahankasvu on jo musta alkanut, niin monet sanoo, että ei sitä juuri näy. Mietin vaan sitä, miten en saa sitä vatsaa enää takaisin, mikä mulla oli ennen. :( Äiti kyllä juuri kertoi, miten kätilöt sitten runnellen painaa mahan takaisin synnytyksen jälkeen. Mutta ei se nyt kovin timmi voi olla. Sitten toisaalta mietin näitä Victoria Beckhameita, jotka on saanut neljä lasta ja maha on kuin tikku. Mutta ne varmaan siirtyy heti toiselle saksimispöydälle synnytyksensä jälkeen.

No, toivottavasti sitten laihdun takaisin semmoseksi kuin olin. Painan nyt 59 kg. Mun paino saa nousta enää 5 kg, että se on "normaali paino". :( 

Hyvää hiljaista lauantaita kaikille. Mulla on kaste.

Hiljaisen viikon tiistai

Aamu on valjennut kovin kauniina ja kylmännäköisenä täällä Toijalassa. Eilen kävi vanhat opiskelukaverit meillä ekaa kertaa ja oli mukavaa. Kai kaikki on tavallaan muuttunut ja ei sitten kuitenkaan. Kai joku osuus ihmisessä pysyy kuitenkin samana vuodesta toiseen. 

Tänään sitten alkoi vauvamaailmassa 18.viikko. Eli voisi mennä jo pian sinne rakenneultraan. Tosin meillä se on yli kolmen viikon päästä.  16.4. Miten ne laittoi sen niin myöhään? Silloinhan on jo ihan kevät. Ja silti silloinkin voi vielä keskeyttää sen vauvan. Se lääkäri sano suoraan,e ttä jos jotain siellä ilmenee, niin voi sitten vielä lopettaa raskauden. :( Tämä on karu maailma. 

Mut joo, nyt ehkä tuntuu siltä, mistä ne ihmiset on puhunut jo pitkään. Että toisella kolmanneksella on elämänsä kunnossa. No en nyt elämäni kunnossa, mutta getting there... Juon nytkin kahvia ja söin aamupalaksi kaksi tortillaa! Eilisestä jääneitä. Muutenkin pystyn harjaan hampaat jo ainakin puolilla kerroista ilman yökkäysreaktiota. Ja on ihan normi olo. Tuntuu ihan kuin ennen raskauttakin, vaikka lihonut on. Ja väsyy helpommin.  Mutta maltan tuskin odottaa, että ne meidän "viralliset" tuparit on. Kun silloin saa varmaan taas tortilloja ja muita herkkuja. :) Ikään kuin en voisi syödä niitä jo ennen... Hedonisti kun olen.

Eilen käytiin Mikon kanssa uimassa. Mä kilsan ja Mikko muutama sata metriä enemmän. Ja olin kyllä niin voipunut saunan jälkeen, että en meinannut pysyä aluksi pystyssä. Suihkussakin olin vaan kyykyssä. Varmaan ne mummut ihmetteli, että mikä mulla on. Pastoraalissahan mulle tuli tuommoinen kanssa, tässä pari viikkoo sitten. Tosin olin oksentanut runsain mitoin aamulla ja en ollut sitten syönyt muutakuin omenaa. Ja piti seisoskella jossain hartaustilanteessa pitkiä aikoja, jolloin silmissä alkoi sumentua ja korvissa soida ja kauhea hiki laskeutui ylleni. Sitten vain olin kyykyssä lopun aikaa. No, kai se on näitä raskisoireita. Silloin kerranki Tiinan kanssa lenkillä, kun käveltiin jotain 14 km, niin yhtäkkiä alkoi tulemaan kauhea voipumus. Vaikka ennen kyllä olisin jaksanut vaikka mitä.

Mulla on kovasti paineita töissä. Tai jos kattoo kalenteriinsa, niin tulee semmoinen ahdistus. Mutta päivä vain ja hetki kerrallansa varmaan pitäisi edetä. Nyt kun on vielä hiljainen viikko, niin se tietää papin elämässä usein kiireisiä aikoja.Sitten miettii vaan, että mistä ammennan nää saarnat tuleviin kirkkoihin. Kun mun raamatunluku on nykyään ihan nollassa. Ja mulla ei vaan ole oikein sanottavaa. Mutta täytyy luottaa, että Jumala auttaa.

Koin syksyllä valtavan suuren voipumuksen myös tämän työn tiimoilta. Kun kyllästyin näihin meidän kirkon vuosikertoihin. Tuntui ylivoimaiselta laatia taas uusia saarnoja näistä samoista Jeesus, elämän leipä -aiheista. Tai nytkin kun tänään pitäisi laatia taas yksi puhe Barabbaksesta, niin mietin, että ei siitäkään hepusta loputtomiin voi puhua. Kun olen puhunut siitä jo niin paljon. Mutta nyt Barabbaan kimppuun. 

Haluaisi vaan googlettaa vauvajuttuja, mutta oon jo pari viikkoa sitten lukenut tämän 18. viikonkin tapahtumat jo ennakkoon. Joten nyt täytyy alkaa varmaan tutustumaan jo tuleviin viikkoihin. Mutta kahden viikon päästä alkaa viikko 20. Huimaa!

4 vuotta myöhemmin...

Heippa. Päätin alkaa kirjoittaa tätä blogia neljä vuotta siitä, kun ensi ja viime kerran tänne kirjauduin.. Mutta nyt olen takaisin better than ever :).Tapaturma-alttiina edelleenkin, en aatellut vaihtaa tätä blogin nimeä. Joten "Sateenvarjo riekailena" suunnilleen kuvaa elämääni ja tätä viljelemääni pyhää(?) huolettomuutta aika hyvin. 

Ja kun ootan nyt pientä vauvaa, (poikavauvaa, näin uskon!) niin aattelin kirjoitella jotain tästä odotusajasta, että jotain ees tulee dokumentoitua.

Nyt mulla on meneillään viikko 16+4 (vaikka sen ultran mukaan 16+6). Eli seitsemästoista viikko. Se kuulostaa paremmalle (Y) Ootan koko ajan, että tulis kevät ja kesä ja äitiysloma ja vauva. Mutta toisaalta tuntuu kovin pelottavalle, miten lähellä on jo puoliväli. Plus elän koko ajan kauheiden pelkojen keskellä. Mahassa tuntuu jatkuvasti vihlontaa, mutta yritän uskotella, että siellä se maha vaan kasvaa. Lisäksi tänäänkin oon ollu vähän paniikissa, kun ei mitään tunnu mahassa, vaikka sitä kuplintaa on jo toisinaan vähän tuntunutkin. Ei siis pieruja, vaan vauvan liikkeitä. Toissapäivänä kävin pitkästä aikaa hölkkäämässä Mikon kanssa, ja sitten koko seuraavan yön maha olikin aika kipeä. Joten pitää varmaan pidättäytyä siitä. Tosin vauhti oli niinkin huima, että Mikko pystyi kävelemään rinnalla. 

Sitten kerron nolon salaisuuden. En oo ostanut yhtään mitään vauvaa varten. (Joudun by the way kutsuun vauvaa vauvaksi, kun me kutsutaan sitä jo ihan sen tulevalla nimellä. Ja jos niin käviskin, että joku lukisi tämän, niin en tahtoisi että se tieto vuotaisi... :/ Mutta oon kyllä sen verran ylpeä, että en oo hankkinut mitään noloa "työ"nimeä vauvalle. Saati sitten kutsu sitä masuasukiksi.. En tiiä, onko tässä maailmassa hirveempää nimitystä viattomalle pienelle ihmistaimelle.). Mutta niin, takaisin juoneen: en oo ostanut mitään vauvalle. Että siinä mielessä en ole seonnut. Mutta ei hätää, mun sekopäisyyteni lähti aivan uudelle tasolle. Olen nimittäin tehnyt ensimmäisen kastekutsun! :) Ja lauloin itkukurkussa noita lastenvirsiä ja hengellisiä lauluja ja "soitin" kitaraa, kun mietin , mitä tahdon siellä kastejuhlassa sitten laulettavan. Toi Ompa taivaassa tarjona lapsillekin on ihan paras. Mun vauvan kasteessa saisi puhua ihan vapaasti taivaasta ja kuolemasta, koska sitähän varten se vauva kastetaan. Että siitä tulisi ikuisen elämän perillinen. Mutta mietin niitä ihmisiä, jotka ei ehkä oo niin syvällä ;) tässä kasteen teologiassa, että onko tuollaiset taivasmaalailut kastelauluissa jo liikaa. No, ehkä tämä kysymys ei nyt ole loppujen lopuksi kaikkein akuutein.

Taidan lähtee kattoon tuota Bangladesh -aiheista matkaohjelmaa telkkarista, kun en jaksa enää kirjoittaa. Oon siis nyt äitillä ja isällä tän palmusunnuntain viikonlopun ja Mikko on yksin kotona Toijalassa. Mutta tänään oli kivaa käydä kastekeskustelussa ala-asteen koulukaverin luona, olla äitin kanssa kävelyllä ja äsken saunassa. Ja on mukavaa mennä myös huomenna kirkkoon Viljakkalaan, kun en oo käynyt siellä moneen, moneen kuukauteen. Mutta sen sijaan, että istun tässä koneella hömpöttelemässä, mun pitäis tehdä kovasti töitä (vaikka vapailla nyt oonkin) kun ens viikko on aika hulluutta töissä. Onneks ei samanlainen kuin viime vuonna sentään.

Huomaan nyt, miten tylsä tästä blogista tulee.. :) Mutta samapa tuo... Tää on mua varten.